Kazuo Ishiguron neljäs romaani Surullinen pianisti (The Unconsoled) ilmestyi jo vuonna 1995, mutta sen ensimmäinen suomenkielinen painos saatiin vasta vuonna 2019. Kirjan on suomentanut Helene Bützow, ja se on Tammen kustantama.

Kirjan päähenkilö surullinen pianisti on maailmanmenestystä niittänyt muusikko, joka saapuu pieneen keskieurooppalaiseen kaupunkiin tarkoituksenaan paitsi konsertoida myös käyttää vaikutusvaltaansa paikallisen yhteisön umpikujaan ajautuneen henkisen ilmapiirin kohentamiseksi. Tehtävä osoittautuu tavattoman raskaaksi, sillä pianisti harhautuu tuon tuostakin sivuraiteille varsinaisesta tehtävästään, kun ihmiset pyytävät häneltä jatkuvasti erilaisia palveluksia, joista hän ei kykene kieltäytymään. Myös pianistin omat läheisimmät ihmissuhteet ovat solmussa ja kaipaavat kipeästi parantavaa korjausliikettä, jonka aikaansaaminen vaikuttaa yhtä lailla mahdottomalta uupuneen pianistin stressaavassa elämäntilanteessa.

Surullinen pianisti on häkellyttävä, oudonoloinen näytelmä, joka sijoittuu jonkinlaiseen unimaailmaan tai alitajuiseen fantasiaulottuvuuteen. Samalla tarinan käänteet liikkuvat reaalimaailman tapahtumapaikoilla ja käyvät läpi ihmisten välisiä suhteita melkein kuin olisimme sittenkin tavanomaisessa valvetodellisuudessa. Lopputuloksena on paikoin aivan hervotonta menoa, absurdeja juonikuvioita ja tragikoomista draamaa, joka pitää kuitenkin sisällään sekä inhimillistä olemassaoloa syväluotaavia sävyjä että hetkellisesti levottomuutta herättäviä kauhuelementtejä.

Unenomainen tunnelma kertomuksen viitekehyksenä vaikuttaa sopivan hedelmälliseltä lähtökohdalta, sillä sen kautta kirjailija voi ilmaista sellaisia psykologisia nyansseja, jotka muuten eivät ehkä tulisi yhtä selvästi esille. Kun tarina aaltoilee jossain alitajunnan, päivätietoisuuden ja muistojen alati vaihtuvassa tilassa, kirjan päähenkilön elämästä paljastuu vähitellen yhä uusia yllättäviä yksityiskohtia tavalla, joka kuvastaa elävästi hänen mielenmaisemaansa kaikkine ristiriitaisine puolineen. Samalla päähenkilön kokemukset avaavat näkymän pienen sisäänpäin lämpiävän yhteisön kamppailuun ja vastarintaan uudistumispaineiden edessä.

Keltaisen pokkarin takakannessa Tammi luonnehtii Surullista pianistia kohuromaaniksi, ja olenkin miettinyt, mikä tässä kirjassa niin kohauttaa. Kenties lukijoita ovat hätkähdyttäneet ne pitkät monologit, joissa päähenkilö puhuu estoitta suunsa puhtaaksi raivostuttuaan ympärillään olevien ihmisten käytökseen tai joissa eräs hänen tapaamistaan hahmoista uskoutuu hänelle jaaritellen täysin avomielisesti kaikkein intiimeimmät pohdintansa seksuaalisista haluistaan. Luulen kuitenkin, että uskaliainta tässä kirjassa on se kuva, jonka kirjailija antaa yläluokkaisista ja kulttuuripiireistä, näiden arvomaailmasta ja sen vaikutuksista perhesuhteisiin ja koko yhteisön ilmapiiriin. Olkoonkin, että kysymys olisi pelkästään fiktiivisen juonen kannalta välttämättömästä kuviosta, taustalla on silti aistittavissa purevaa kritiikkiä.

Ishiguron kirjoista on sanottu, että ne ovat kaikki keskenään erilaisia, ja luettuani häneltä nyt kolme kirjaa voin ainakin niiden perusteella todeta aivan samaa. Monipuolisuus on yllättävää ja omiaan kasvattamaan lukijan mielenkiintoa. Tämä tekee lahjakkaasta kirjailijasta vieläkin kiehtovamman, Ishiguron kohdalla erityisesti kiinnostavien aihevalintojen, taidokkaan kerronnan ja sanankäytön sekä tarinoita läpäisevän mystisen ja tunnevoimaisen psykologisen juonteen lisäksi. Surullisen pianistin lisäksi olen lukenut häneltä kirjat Menneen maailman maalari sekä Klara ja aurinko, joista jälkimmäisestä olen aikaisemmin kirjoittanut arvion tähän blogiin.

Pidin kirjasta kovasti, ja se tuotti minulle viihdyttävää huvia moneksi illaksi 658 sivullaan. Mikäli ihmismielen loputtomat kummallisuudet ja sosiaalisen kanssakäymisen eksentrisemmät piirteet jaksavat kiinnostaa, suosittelen rentoutumaan tämän laaturomaanin parissa. Ihan edellisten lukemieni Ishigurojen tasolle kirja ei mielestäni yllä, mutta on siitä huolimatta aivan ehdottomasti neljän tähden arvoinen.