Ahomansikka, metsämansikka
Maamansikka, malla, mansikas, mantsimarja, peltomansikka, savimansikka
engl. Wild Strawberry
ruots. Smultron
saks. Walderdbeere
eest. Metsmaasikas
ven. Земляника
Tieteellinen nimi: Fragaria vesca
Kasvitieteellinen heimo: Rosaceae
Kasvitieteellinen suku: Fragaria
”Kasvoit kukkana kujilla, ahomailla mansikkana” Kalevala: Kahdeskolmatta runo, säkeet 77-78
Pientä punaista ahomansikkaa kutsutaan myös metsämansikaksi, ja sillä nimellä ainakin minä lapsuudessani tunsin tämän hurmaavan makuisen villinä kasvavan marjan. Aikoinaan ahomansikka on Suomessa ollut yksi tärkeimmistä marjoistamme, ja sitä kasvoi paljon runsaammin kuin nykyään. Tämä saattaa hämmästyttää monia, mutta sille on looginen maanviljelyn historiaan liittyvä selitys, nimittäin kaskiviljelyyn perustuva kaskitalous.
Kun kaskimaata oli viljelty parisen vuotta, pelto jätettiin nurmettumaan matalakasvuiseksi ahoksi, jossa ahomansikka lähti runsastumaan. Lopputuloksena saattoi muutamassa vuodessa olla laajalle levittäytyvä kukoistava kukkaketo ja mansikkaa parhaassa tapauksessa jopa silmänkantamattomiin. Mansikka oli merkittävä kauppatavara toreilla ja markkinapaikoilla, ja sitä saatettiin kaupustella myös teiden varsilla, mikä kertoo marjan yleisestä saatavuudesta.
Tänä päivänä tilanne on ahomansikan kannalta huomattavasti huonontunut, sillä kaskitaloudesta ja muusta perinteisestä maanviljelystä luopumisen myötä mansikalle otolliset kasvuympäristöt ovat pienentymistään pienentyneet. Karjanlaidunnuksen väheneminen on johtanut peltojen umpeen kasvamiseen pensaikoiksi ja edelleen vähittäiseen metsittymiseen. Tällaisissa olosuhteissa mansikka ei enää pysty selviytymään, ja sen alamäki jatkuu.
Ahomansikka tarvitsee aukean, valoisan, kuivahkon kasvupaikan, ja nykyään sitä tapaa lähinnä pellonreunoilla, tienvierillä, metsäkallioilla, hakkuuaukioilla ja rantatörmillä, jotka vielä tarjoavat sille luonnollisen kasvuympäristön. Näin mansikka on pakon edessä joutunut vetäytymään entisiltä kulttuurikasvusijoiltaan, samaan tapaan kuin lukuisat muutkin piennar- ja metsänlaitakasvit. Vielä ahomansikka ei ole täysin harvinaistunut, ja paikoin se voi tehdä lehtikasvustoa runsaastikin ja kasvattaa isompia lehtiä, mutta sen kukkiminen ja marjominen on valoisien kasvupaikkojen puutteessa pahoin heikentynyt. Vuosittainen marjantuotannon määrä riippuu luonnollisesti myös säiden vaihtelusta ja sen myötä kukinnan ja pölytyksen onnistumisesta.
Jokainen luonnon ystävä varmasti tunnistaa ahomansikan, kun sen ilokseen sattuu näkemään kesäisenä päivänä polun pientareella. Halutessaan voi myös tarkastella kasvia lähemmin ja tutustua sille ominaisiin rakennepiirteisiin, joiden nimeämiseen kasviopissa käytetään aivan erityisiä käsitteitä. Päätin itse käyttää hieman aikaa kasvitieteellisen termistön selvittelyyn, jotta pääsisin sisälle botaniikan ihmeelliseen maailmaan. Joten tässä teille ahomansikan kuvausta kasvitieteen kielellä:
Ahomansikka on luonnonmarjoistamme varhaisimmin kypsyvä. Se on verraten matalakasvuinen, 5-20 cm korkea, monivuotinen ruohokasvi. Lehdet kasvavat tiheänä tyviruusukkeena, ja kolmisormisessa lehdessä on kolme puikeaa, ruoditonta lehdykkää pitkän, yläviistoon siirottavakarvaisen ruodin päässä. Lehdykät ovat suonia pitkin poimuttuneita, molemmin puolin pinnanmyötäisesti harvakarvaisia sekä tasakokoisesti hammaslaitaisia. Mansikan pintarönsyilevä maavarsi on paksu ja liereä, ja se on tiheästi menneenvuotisten lehtien jäänteiden peitossa. Rönsyt voivat kasvaa jopa parin metrin pituisiksi.
Ahomansikan kukassa on viisi puhtaanvalkoista terälehteä, jotka ovat 4-6 mm pitkiä, muodoltaan pyöreähköjä, kynnettömiä ja yleensä toisiaan koskettavia tai laidoiltaan toisiaan limittäin peittäviä. Hetiö ja emiö ovat keltaiset. Teriö on säteittäinen ja 12-18 mm leveä, ja terälehdet varisevat ennen hedelmien kypsymistä. Varresta lähtevät kukkaa kannattelevat kukkaperät ovat myötäkarvaisia. Sekä 5-liuskaisen ulkoverhiön pienet, kapeat lisäverholehdet että puikeat verhiöliuskat ovat molemmin puolin hienokarvaisia. Kukinto on harsu viuhko, ja kukinta-aika toukokuusta heinäkuuhun.
Mansikan kalju kukkapohjus turpoaa kypsyessään ja kehittyy lopulta meheväksi, kiiltävän punaiseksi, marjamaiseksi ja kannastaan helposti irtoavaksi pohjushedelmäksi, ja sen pinnassa olevat pienet hedelmät eli pähkylät sijaitsevat kaikkialla marjan pinnalla. Mansikan 5-10 mm pituinen marja on siis itse asiassa epähedelmä. Hedelmien kypsymisaikana kasvin verholehdet ovat ulos- tai taaksepäin taipuneita, siirottavia.
Ahomansikka kuuluu ruusukasvien heimoon. Se kasvaa enimmältään yleisenä Etelä- ja Keski-Suomessa, ja sen luontainen levinneisyysalue ulottuu Kainuun eteläosiin ja Pohjanlahden perukkaan asti. Yksittäisesiintymiä tunnetaan pohjoisemmastakin. Karuilta vedenjakajamailta se saattaa puuttua kokonaan päälevinneisyysalueillaankin. Ahomansikka kasvaa lähes koko Euroopassa ja suurimmassa osassa pohjoista pallonpuoliskoa.
Mansikka on kuivahkojen kankaiden indikaattorilaji. Se lisääntyy tehokkaasti pitkien rönsyjensä avulla, jotka voivat vähitellen levittäytyä laajalle alueelle. Lisääntyminen on mahdollista myös siementen välityksellä, ja on arveltu, että ahomansikan siemeniä levittävät etenkin nisäkkäät, joita marjan voimakas aromi houkuttelee puoleensa. Linnuilla sen sijaan hajuaistin merkitys ravinnon etsinnässä on usein vähäinen. Tosin vanhassa Luonnonkasvit värikuvina -kirjassa väitetään, että ahomansikan usein äkillinen ilmestyminen selittyisi sillä, että nimenomaan linnut marjoja syötyään levittävät siemeniä uusiin paikkoihin.
Metsämansikka nostaa pintaan lapsuusmuistoja, huolettoman vaeltelun pitkin pellon reunaa lämpimässä auringonpaisteessa, ja katsopas, siinähän kasvaa herkullisen punaisia marjoja, joita kumarrun noukkimaan. Pistän kypsän pullean mansikan suuhuni ja nautin sen sädehtivästä aromista, jossa sokerinen makeus ja kirpeä happamuus sulautuvat toisiinsa täydelliseksi makuelämykseksi. Kun minua vanhempi serkkuni tuli mökille kylään, sain tuliaiseksi timoteihin punotun helminauhan iloisen punaisista mansikoista ja syvänsinisistä mustikoista. Millaisia muistoja ja mielikuvia sinulle herää metsämansikasta?
Tämän kakkuohjeen löysin kirjasta Vanhan ajan kahvileivät (Kauppiaitten Kustannus Oy, 1981):
”Kahvikakku
2 munaa
2 kkp sokeria
2 rkl vettä
2 kkp piimää tai hapanta kermaa
1 tl soodaa
2 kkp vehnäjauhoja
1 kkp ohrajauhoja
1/2 kkp pieniä jauhoissa pyöräytettyjä ahomansikoita
Vatkaa munat ja sokeri. Lisää muut aineet ohjeen mukaisessa järjestyksessä. Kakun voi maustaa vanilliinisokerilla. Paista 40 minuuttia. Äitini tekemä v. 1915-1920. Taimi Hakkarainen, Sotkamo”
Ehkä soveltaisin tätä ohjetta oman mieleni mukaan, vaikkapa korvaamalla vehnäjauhot kaurajauhoilla ja valkoisen sokerin intiaanisokerilla, mutta silloin siitä tulisi vähän erilainen kuin alkuperäinen. Tärkeintä tässä kakussa on tietysti ne mansikat! Lapsuuden kesistä muistan myös metsämansikoilla koristellut täytekakut sekä kotitekoisen viilin, jonka päälle ripoteltiin talkkunoita, mansikoita ja mustikoita.
Metsämansikat sopivat maultaan mainiosti myös vihersalaatin joukkoon ja tuovat siihen ripauksen pirteää väriä. Keräsalaattia voi käyttää pohjana ja lisätä mukaan muita mieleisiään kasviksia sekä vähän erilaisia villivihanneksia, esimerkiksi nuorta voikukkaa, nokkosta, vuohenputkea ja poimulehteä sekä nuoria mansikanlehtiä. Lehdet käyvät myös silputtuina suoraan voileivän päälle. Hortaa hyödyntäessä pitää tietenkin huolehtia siitä, että tunnistaa keräämänsä kasvit varmasti. Mansikan kohdalla tulee lisäksi huomioida, että se saattaa aiheuttaa allergisia reaktioita varsinkin lapsille. Mansikan lehdet voivat aiheuttaa ihottumaa auringonvalossa. Lehtiä ei myöskään suositella raskaana oleville naisille mahdollisten supistusvaikutusten vuoksi.
Seuraava salaattiohje on Yrttitarha-sivustolta:
”Ullan mansikka-voikukkasalaatti
6 dl suikaloitua kesäkaalia
4 dl suikaloituja voikukanlehtiä
2 dl mansikoita puolikkaina tai ahomansikoita kokonaisina
Kastike:
1 dl kermaviiliä
1 dl raejuustoa
½ dl kirvelisilppua
Voikukan lehdet leikataan suikaleiksi keskiruodin ympäriltä. Kaali- ja voikukkasuikaleet asetellaan kulhoon ja mansikat kaadetaan keskelle keoksi. Kastike sekoitetaan ja valutetaan vihreiden lehtien pinnalle.
Ulla Lehtonen, Onnellinen kasvissyöjä - Hyvän olon keittokirja”
Tunnettu sanonta ”Oma maa mansikka, muu maa mustikka” ei varsinaisesti pane marjoja paremmuusjärjestykseen maun perusteella, vaikka niin voisi helposti päätellä. Oman maan ylistyksen siinä voi kenties kuulla, mutta tosiasiassa tämä kuvaannollinen ilmaisu kertoo maan käytöstä ja lähtee sekin kaskiviljelyn perinteestä. Koska poltettu ja raivattu maa-alue kuului kyseisen kasken raivaajalle, oman maan rajat voitiin lukea vielä mansikkaa kasvavasta ahostakin. Mustikkaa kasvava metsä sen sijaan oli kenen tahansa otettavissa raivattavaksi. Voi leikitellä ajatuksella, että sanontaa käytettiin aikanaan monessa yhteydessä, joskus ehkä pelkkänä toteamuksena, mutta mahdollisesti vähän latautuneemmin maanomistuksen kiistatilanteissa tai sitten nuoremman polven kasvatuksessa vahvistamaan ymmärrystä siitä, missä oman maan rajat kulkivat.
Kuva: Luonnonkasvit värikuvina (WSOY 1963)
Ahomansikkaa on hyödynnetty monin tavoin perinteisessä kansanlääkinnässä. Arkeologisissa tutkimuksissa on saatu havaintoja mansikan käytöstä jo kivikaudella. 1700-luvulla mansikan marjoja ja lehtiä käytettiin arvostettuina rohtoina, ja niillä hoidettiin yleisesti reumaattisia vaivoja. Myös kasvitieteilijä Carl von Linne’ hoiti omaa kihtiänsä jokakesäisillä mansikkakuureilla ja mansikanlehtiteellä. Mansikkaa pidettiin ”verta puhdistavana” rohtona. Elias Lönnrotin mukaan ahomansikka on vilvoittava, janon sammuttava ja ulostuttava. Sen uskottiin ehkäisevän luuvaloa ja parantavan keuhko- ja kivitautia.
Nykypäivän fytoterapiassa eli kasvilääkinnässä rohtona käytetään sekä mansikan marjoja ja lehtiä että juurta. Virpi Raipala-Cormier kertoo kirjassaan Luontoäidin kotiapteekki, että mansikkaa käytetään vahvistavana ja supistavana rohtona, keripukin lääkkeenä sekä myös virtsa- ja ulostuslääkkeenä. Mansikan marjoissa, lehdissä ja juurissa on kussakin lukuisia vaikuttavia aineita, joihin kasvin lääkinnälliset vaikutukset perustuvat.
Mansikan marjoissa on seuraavia vaikuttavia aineita: C-vitamiini (0,04-0,1 %), karotenoidit, sokerit, rauta, mangaani, kupari, pektiini, fragariini-glykosidi ja kasvilima. Lehdissä vaikuttavia aineita ovat: flavonoidit, leukoantosyaniini, kivennäissuolat, metyylisalisylaatti, C-vitamiini, tanniinit, ellagparkkihappo, kversetiini, kversitriini, kemferoli ja eteerinen öljy. (Virpi Raipala-Cormier: Luontoäidin kotiapteekki) Mansikassa on myös paljon muita terveydelle hyödyllisiä aineita sekä soluja haitallisilta hapettumisreaktioilta suojaavia antioksidantteja. Mikäli olet kiinnostunut mansikan erilaisista käyttötavoista sekä terveysvaikutuksista, suosittelen etsimään niistä lisää asiantuntevaa tietoa, hyvä lähde on esim. Sinikka Piipon kirja Suomen luonnon lääkekasvit.
Raipala-Cormier mainitsee myös, että professori Toivo Rautavaaran mielijuoma oli mustalla teellä höystetty hiostetuista mansikan lehdistä haudutettu yrttitee, ja Rautavaara itse kirjoittaa kirjassaan Mihin kasvimme kelpaavat: ”Metsämansikan lehdet ovat tämän kirjoittajan mielestä parasta teen ainetta maassamme, varsinkin yhdessä vatun lehtien kera käytettyinä. Mansikanlehdet ovat samalla hyvin terveellisiä.” Jos haluat valmistaa omaa yrttiteetä, katso ohjeita yrttien kuivaukseen, käsittelyyn ja erilaisten yrttiteesekoitusten laatimiseen. Esimerkiksi Marttojen sivuilta löytyy hyviä perusohjeita:
https://www.martat.fi/marttakoulu/ruoka/sailonta/kuivaaminen/yrttien-ja-lehtivihannesten-kuivaus/
https://www.martat.fi/reseptit/yrttitee/
Hyvänmakuinen yrttitee voisi syntyä vaikkapa mansikan, mustikan, vadelman, mustaherukan ja maitohorsman lehdistä. Lisää kupilliseen lähes kiehuvaa vettä 1/2-1 tl kuivattua, murskattua yrttiä tai 1 rkl tuoreita yrttejä. Hauduta 5-15 minuuttia.
Erkki Lehtirannan ja Leena Niemelän kirjassa Suomen luonnon valkoista magiaa ahomansikkaa tarkastellaan kukkaterapeuttisesti, jolloin siitä paljastuu hienoja energeettisiä ominaisuuksia. Ahomansikan kukkauute liittyy elämän makeuden ja keskinäisen yhteyden kokemiseen. Rönsyilemällä lisääntyvänä ja leviävänä kasvina mansikka symboloi ihmiskunnan synnynnäistä keskinäistä yhteyttä, rinnakkain asettumista ja toisiinsa luottamista. Lehtiranta ja Niemelä kirjoittavat: ”Mutta tässä kasvissa on lisäksi tunne korkeammasta tarkoituksesta, jonka avulla yksilö löytää suuren makeuden elämässä, elämänilon, rakkaudellisuuden ja halun tavoitella kohti toisia ihmisiä - ei vain sen tähden, että se on välttämätöntä, vaan koska se on rakastavaa - eikä pelkästään rakkaudesta, vaan koska se maistuu ja tuntuu erittäin hyvältä yksilön sisimmässä.”
Kirjassa kuvataan myös ahomansikkauutteen muita arvokkaita potentiaaleja. Se voi vahvistaa toiveikkuutta, kirkkautta, kärsivällisyyttä ja päämäärätietoisuutta. Ihminen saa lisää energiaa jonkin henkisen päämäärän tavoittelemiseen ja toteuttamiseen sekä tahdonvoimaa pysyä tässä päämäärässä. Jopa jumalallisen ilon kokeminen tulee mahdolliseksi. Kiehtovalta kuulostaa se, että ahomansikka kasvattaa syvempää ymmärrystä ihmisten keskinäisestä yhteydestä paitsi toisiinsa myös Jumalaan. Mitä tämä voisi tarkoittaa ja miten ihmiset ja koko ihmiskunta voisivat oppia ilmentämään tätä... Joka tapauksessa ahomansikan sisäinen identiteetti on aivan omanlaisensa, ja sen energeettinen värähtely poikkeaa mansikan myöhemmin jalostetuista kaupallisista versioista.
Ahomansikan, kuten minkä tahansa kasvin kanssa voi seurustella, ovathan kaikki kasvit eläviä, tietoisia olentoja. Jos löydät hyvän mansikkapaikan, tarkkaile mansikkaa kesän mittaan sen eri kasvuvaiheissa, silloin kun nuoret versot kasvavat, kun se kukkii ja kun marjat kypsyvät. Oleile mansikan lähellä, lepäile hetkessä, katsele, kuuntele, huomioi sellaisia yksityiskohtia, joihin et ole aiemmin kiinnittänyt huomiota. Tervehdi mansikkaa ja avaudu ottamaan vastaan sen viesti. Voit aistia mansikan puheen tavalla tai toisella, kommunikointi luonnon kanssa on monesti hyvin hienovaraista, joten ota rennosti ja nauti yllättävistäkin tuntemuksista, joita kasvi voi herättää. Kiitä ahomansikkaa sen monitahoisessa tehtävässä luonnon ja ihmisten hyvinvoinnin eteen. Ole onnellinen, ole siunattu.
Termien selityksiä:
Tieteen termipankki: indikaattorilaji = Eliölaji, joka on erityisen herkkä jollekin ympäristötekijälle, jolloin lajin esiintyminen ilmaisee kyseisen tekijän.
Wikipedia: aho, nurmettunut kaskimaa, viljelyn jäljiltä nurmettunut pelto
Wikisanakirja: aho = nurmettunut viljelemätön pelto, joka vielä ei ole ehtinyt metsittyä; Monet ahot ovat muinaisia kaskimaita, joiden viljelystä on luovuttu.
Ahomansikan tieteellinen nimi on johdettu kreikan sanasta fraga, joka tarkoittaa tuoksua, ja latinan sanasta vescus, joka tarkoittaa syötävää.
Lähteitä:
Kalevala
Laaksonen, Juha: Koko perheen luonto-opas (2010)
Lehtiranta, Erkki ja Niemelä, Leena: Suomen luonnon valkoista magiaa (2008)
Luonnonkasvit värikuvina (1963)
Otavan värikasvio (1957, 2003)
Otavan värikasvio (uudistettu laitos, 2021)
Piippo, Sinikka: Suomen luonnon lääkekasvit
Raipala-Cormier, Virpi: Luonnonkaunis. Yrtit ja luontaishoidot naisen kauneuden ja terveyden tukena (2004)
Raipala-Cormier, Virpi: Luontoäidin kotiapteekki. Kasvilääkintä ja luontaishoidot (1998)
Rautavaara, Toivo: Mihin kasvimme kelpaavat. Ruokaa, ryytiä ja rohtoa luonnosta (1994)
Suomalaisen luonto-opas (1998)
Suomen luonnonkasvit (1995)
Nettilähteitä:
http://www.luontoportti.com/suomi/fi
Kommentit