”Minun muistojani ei koskaan revitä juurineen irti. Saattaa olla, että ne vaikuttavat kadonneen näkyvistä, mutta niiden kaiku viipyilee yhä jossakin. Kuin pieni siemen. Jos jossakin vaiheessa sinne osuu sadetta, sirkkalehdet putkahtavat jälleen esiin. Ja vaikka muisto katoaisikin, sydän saattaa säilyttää siitä joskus jotakin. Tärinää, kipua, iloa, kyyneleitä.” Yoko Ogawa: Muistipoliisi

Japanilaisen kirjailijan Yoko Ogawan maailmanmenestykseen noussut kirjallinen trilleri Muistipoliisi ilmestyi japaninkielisenä alkuteoksena vuonna 1994, ja sen ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi Tammen kustantamana ja Markus Juslinin suomentamana Keltaisessa kirjastossa vuonna 2021.

Muistipoliisi on hienosyinen ja otteeseensa kietova kauhukertomus vallankäytön pimeästä puolesta, vainosta ja väkivallasta, vapaudenriistosta, alistamisesta ja tuhoamisesta. Ogawan kieli on yksinkertaista, ja kun teksti soljuu äärimmäisen luontevasti, sitä on hyvin vaivatonta lukea, mutta samalla kuin huomaamatta se johdattaa lukijan syvälle ihmismielen psykologisiin syvyyksiin ja inhimillisen kokemuksen ääritiloihin. Muistipoliisissa valo ja pimeys lomittuvat vähittäin synnyttäen lopulta vääjäämättömän lopputuloksen.

Kirjassa nousee vahvasti esiin myös aito ihmisyys ja kaikki se mikä on parasta ihmisessä, kun yhteiskunnalliset olosuhteet muuttuvat yhä synkemmiksi. Kun muistaminen on kiellettyä ja asia toisensa jälkeen katoaa unohduksiin, elämän merkityksellisyys rakentuu jäljellä olevien muistojen vaalimisesta ja niiden olemassaolon säilyttämisestä. Se rakentuu ihmisten keskinäisestä yhteydestä, toisistaan välittämisestä, jakamisesta ja huolenpidosta, peräänantamattomuudesta, ystävyydestä ja rakkaudesta.

Toisaalta tarina kuvaa myös sitä ihmismielen piirrettä, joka saa meidät vähitellen sopeutumaan menetyksiin ja lopulta tottumaan lähes mahdottomiin olosuhteisiin, alistumaan pakkotilanteeseen ja hyväksymään realiteetit uutena normaalitilana. Ihmisen sietokyky voi joskus venyä aivan käsittämättömiin mittasuhteisiin, huolimatta itsesuojeluvaiston terveestä äänestä, joka kehottaa taistelemaan vapauden puolesta.

Kirjan päätarinan sisällä kulkee toinen ikään kuin vastakkainen sivutarina. Sen läsnäolo luo kertomukseen jännitteen, jonka kautta on mahdollista hahmottaa paitsi yksilön psyyken ja yhteiskunnallisen ilmapiirin välistä suhdetta, myös kahden ihmisen välisen rakkaussuhteen dynamiikkaa, keskinäisen riippuvuuden outoja kuvioita ja niiden vaikutusta ihmisen sisäiseen kokemukseen hyvässä ja pahassa.

Pidin tästä kirjasta valtavasti. Se herätti monia polveilevia pohdintoja ja osui itselleni ajankohtaiseen teemaan, muistojen merkitykseen. Nautin myös siitä, kuinka kerronta kuvasti kauniisti japanilaisen kulttuurin ominaispiirteitä, jotka ovat aina olleet minusta kiehtovia. Ennen kaikkea Muistipoliisi on kuitenkin universaali dystopia totalitarismista, muistinmenetyksestä ja merkityksellisyyden katoamisesta. Sen voisi sijoittaa mihin aikaan tai paikkaan tahansa, luonnollisesti mahdolliseen tulevaisuuteen mutta myös menneisyyteen vertauksena jo kokemistamme historian vaiheista.

”’Vaikka koko saari katoaisi, tämä salahuone jää’, hän sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen. Hänen äänessään ei ollut kiihkoa tai voimaa, vaan se oli pohjattoman lempeä. Oli kuin hän olisi lukenut ääneen kivimonumenttiin kaiverretun lauseen. ’Tähän huoneeseenhan on säästetty kaikki muistot, eikö niin? Smaragdit, kartat, valokuvat, huuliharput, kirjallisuus, ihan kaikki. Tämä on sydämen suon pohja. Paikka, jonne muistot saapuvat viimeiseksi.’” Yoko Ogawa: Muistipoliisi