Puna-ailakki

lat. Silene dioica, Melandrium rubrum, M. silvestre, M. diurnum, M. dioicum

engl. Red Campion, Red Catchfly

ruots. skogslyst, rödblära

saks. rote Mütze

eest. punane pusurohi

Tieteellinen nimi: Silene dioica

Kasvitieteellinen heimo: Caryophyllaceae

Kasvitieteellinen suku: Silene

Kohokkikasvien heimoon (Caryophyllaceae) kuuluva puna-ailakki (Silene dioica) on monivuotinen ruoho, joka kasvaa laajoilla alueilla Euroopassa. Meillä Suomessa se on yleinen pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Tämän 20-60 cm korkean, kauniin, punakukkaisen kasvin luontaisia kasvupaikkoja ovat tervaleppävaltaiset merenrantalehdot ja -korvet sekä pohjoisten tunturiseutujen jokivarsiniityt ja -pensaikot, joissa se esiintyy alkuperäiskasvina. Ihmisen mukana se on levinnyt Etelä- ja Keski-Suomen sisämaahan heinänsiementen joukossa sekä koriste- ja rohdoskasvina. Puna-ailakki suosii multavia, savipohjaisia tervalepikoita ja -luhtia, pientareita ja rantalehtoja. Sitä tapaa myös metsänreunoissa, viljavilla niityillä, pihoilla, joutomailla, radanvarsilla ja tunturijyrkänteillä.

Puna-ailakki on kaksikotinen eli dioikkinen kasvi, jonka hede- ja emikukat kasvavat eri yksilöissä. Tähän viittaa kasvin tieteellinen lajinimi dioica. Suomessa puna-ailakki kukkii kesä-elokuussa. Emikasvien kukinta ajoittuu alkukesään, hedekasvit sen sijaan jatkavat kukintaa heikenneenä syksyyn asti. Kun alkukesän näyttävä pääkukinta on ohi, puna-ailakin lehvästö uppoaa muun kasvillisuuden sekaan, eikä sitä ole enää niin helppo huomata.

Terälehtiä puna-ailakin kukassa on viisi, ja ne ovat niin syvään kaksiliuskaisia, että ne saattavat antaa katsojan silmään vaikutelman kymmenestä terälehdestä. Kukan keskiössä on pieni valkoinen kruunu, joka muodostuu lisäteriösuomuista. Pullean lieriömäinen verhiö on yleensä tummanpunainen ja teriön terälehdet voimakkaan magentanpunaiset. Halkaisijaltaan kukka on noin 2-3 cm, ja kukintona on 3-20 -kukkainen harsu huiskilo.

Puna-ailakin kukat ovat päivisin auki, mutta yöksi terälehdet laskostuvat suppuun. Kun kimalaiset, päiväperhoset ja pitkäkärsäiset kukkakärpäset ovat suorittaneet pölytyksen, puna-ailakin kotahedelmät siemenineen kypsyvät ja valmistuvat jo keskikesällä. Pysty kota aukeaa latvastaan kymmenellä taakäänteisellä hampaalla ja näyttää avautuneena väljäsuiselta ruukulta, josta sinimustat siemenet varisevat maahan tuulen heilutellessa kasvin vartta.

Puna-ailakin varsi on pysty tai koheneva, pitkä- ja pehmeäkarvainen, haaraton tai vähähaarainen ja yläosastaan tummanpunainen. Lehdet ovat 3-8 cm pitkiä ja vaihtelevat muodoltaan soikeista vastapuikeisiin. Nekin ovat pehmeäkarvaiset, ja sen vuoksi kasvia on kutsuttu myös samettikukaksi.

Kasvutapaa kuvaavia termejä:

pysty: kasvin varsi kasvaa maasta suurin piirtein suoraan ylöspäin

koheneva: kasvin varsi kasvaa viistosti ylöspäin maasta tai aluksi maanmyötäisesti muuttuen sitten pystyksi

https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Kasvutapa

Kasvitermistöä:

taakäänteinen: lehdestä tai muusta kasvinosasta, joka taittuu tai kääntyy alapinnan suuntaan

vastapuikea: puikea lehtilapa (tai muu litteä rakenne), jonka kapein kohta on tyvellä

https://tieteentermipankki.fi/wiki/

Englanninkielinen wikipedia kertoo puna-ailakista, että se kasvaa yleisenä Irlanninmeressä sijaitsevalla Mansaarella, missä se tunnetaan nimellä ”blaa ny ferrishyn” tai ”fairy flower” eli keijukukka. Mansaarelaisten keskuudessa vallitsee sosiaalinen kielto sen poimimiselle. ”The plant is common on the Isle of Man where it is known as "blaa ny ferrishyn" or "fairy flower", and has a local taboo against picking it.”

Monien perhosten toukat käyttävät puna-ailakkia ravintokasvinaan ja kimalaiset, kukkakärpäset ja päiväperhoset imevät sen kukkien mettä. Tästä syystä puna-ailakki on arvokas luonnon monimuotoisuutta ylläpitävä kasvi. Sitä kannattaa kylvää myös puutarhaan, kun haluaa perustaa niityn tukemaan pölyttäjien selviytymistä ja samalla maailman pelastamista. Lisäksi puna-ailakin kukat ovat hyvin näyttävän punaiset ja tuovat väri-iloa kesäiseen maisemaan. Puna-ailakki kuuluu tuoreiden niittyjen kasvistoon, joten se viihtyy rehevässä, kosteahkossa ja ravinteikkaassa maaperässä, mikä pitää ottaa huomioon puutarhaniittyä suunniteltaessa.

Olin jo pitkään ihaillut puna-ailakkia luonnossa, siellä missä satuin näkemään sen kukkivan. Minusta kasvissa tuntui olevan jotain erityisen puhuttelevaa ja se veti minua puoleensa, eikä pelkästään upean purppuraisen värinsä vuoksi vaan myös jostain muusta syystä, jota en pystynyt heti tarkemmin määrittelemään. Se tuntui aivan kuin nousevan esiin muiden kedon kukkijoiden lomasta jollain tavalla. Minulle tuli vähitellen tunne, että olin nähnyt sen aiemminkin joskus kauan sitten. Ehkä se herätti muistoja lapsuuden aikaisista huolettomista kesistä ja synnytti turvallisuuden tunteen. Joka tapauksessa sillä vaikutti olevan jotain kerrottavaa minulle, ja lopulta päätin lähteä tutkimaan, mitä puna-ailakista on sanottu henkisessä kirjallisuudessa.

Erkki Lehtirannan ja Leena Niemelän kirjassa Suomen luonnon valkoista magiaa puna-ailakki ilmentää yhteyttä esivanhempiin ja maahan sekä DNA:n muuttamiseen. Kirjan keskeinen informaatio on saatu mestari Hilarionilta, joka antaa opetusta ihmiskunnalle 5. kosmisen säteen toiminta-alueella. Lehtiranta ja Niemelä ovat tehneet pitkäaikaista ja syvällistä tutkimustyötä värähtelyuutteiden parissa ympäri maailmaa, ja puna-ailakin taustasta he välittävät erikoislaatuista tietoa. Sen mukaan ”puna-ailakin emokasvi tuotiin maapallolle miljoonia vuosia sitten, kun nykyisellä Mars-planeetalla elävät fyysiset ihmisolennot ja Maan ihmiset olivat yhteydessä keskenään”. Itse pidän tämänkaltaista väitettä pikemminkin henkisenä hypoteesina tai kiehtovana visiona, mutta mielenkiintoinen mahdollisuus se toki on.

Koska puna-ailakki on ikivanha kasvi, yhteys menneisiin sukupolviin herää eloon sen energioiden vaikutuspiirissä, ja tämän kasvin kautta voi tavoittaa kokemuksen pysyvyydestä ja jatkuvuudesta, erityisesti suhteessa samaa sukupuolta oleviin esivanhempiin. Puna-ailakin deevat kannustavatkin ihmisiä tutkimaan omien esi-isiensä ja esiäitiensä opetuksia selviytymisestä maaplaneetalla ja heidän kerryttämäänsä elämänviisautta. Etenkin luonnonkulttuureissa tällainen elämäntaidollinen pääoma on ollut ensiarvoisen tärkeä ja toiminut edellytyksenä hengissä säilymiselle sekä yksilönä että heimona. Yhteys esivanhempien viisauteen avaa myös ymmärrystä siitä, miten parhaiten ja helpoiten virittäydytään luontoon ja eletään sopusoinnussa ja yhteistyössä luonnon kanssa.

Puna-ailakin kukkauute toimii ihmisen juurichakran kautta herättämällä tunteen maan energiasta ja voimakkaasta, vähitellen kasvavasta energialatauksesta. Se auttaa maadoittumisessa ja vahvistaa luonnollista suhdetta maahan. Tällä on hyvin suotuisia vaikutuksia terveyteen, sillä elinvoimainen juurikeskus luo perustan kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnille. Puna-ailakkiuutetta käytettäessä voisi olla hyvä ajatus liikkua usein luonnossa ja pysähtyä aistimaan maan jalkojensa alla, kesällä mielellään paljain jaloin, jolloin maan syvät, rauhoittavat ja harmonisoivat värähtelyt pääsevät imeytymään jalkapohjien kautta suoraan koko kehon chakrajärjestelmään. Luonnossa oleillessa kannattaa myös avautua tietoiselle läsnäololle siinä hetkessä ja ympäristössä, minkä luonto kunakin vuodenaikana tarjoaa. Tämä ei ole lainkaan vaikeaa, se vaatii vain hieman harjoitusta, kunnes siitä tulee ihmisen toinen luonto.

Lehtiranta ja Niemelä kirjoittavat: ”Puna-ailakkiin liittyvistä rituaaleista voi olla apua niille, jotka haluavat syventää yhteyttään omiin esivanhempiinsa ja työskennellä niiden polvien energioiden kanssa, jotka menneisyydessä ymmärsivät ja tunsivat yksinkertaisimmat ja helpoimmat tavat virittäytyä luontoon. On myös mahdollista saada yhteys useimpiin yksilöihin omassa sukuperässäsi, sillä eräällä tavalla he ovat jo sinussa ja värähtelevät omassa DNA:ssasi.” Tässä on jotain sellaista, mitä haluan lähteä kokeilemaan! Oman lähisukuni naisissa on ollut joitakin luontoystäviä sekä ainakin yksi puutarhuri. Lisäksi äitini oli kiinnostunut kasvisruuasta, luontaishoidoista ja yrttilääkinnästä, ja niinpä luonnon tarjoama apu oli minulle jo lapsuudenperheessäni ihan tavallista arkipäivää. Meditoimalla voisi yrittää saada selville jotain siitä, millaista luontoviisautta olisi tarjottavana varhempien sukupolvien naisilla, niillä joista en toistaiseksi tiedä oikeastaan mitään.

Puna-ailakin ohjauksessa on mahdollista kokea syvää parantumista. Tämä kasvi on mestariparantaja, healingin välittäjä. Ajattele sen kukan väriä, magentanpunaista, joka on eräs purppuran sävyistä ja joka edustaa henkisyydessä korkeinta universaalia rakkautta sekä syvää muutosta, transformaatiota. Puna-ailakin energia liittyy paitsi juurichakraan, myös 2. eli sakraalichakraan sekä 8. chakraan eli sielutähteen. Maan voiman alueella puna-ailakki ilmentää maatähtichakraa, jonka väri on aluksi musta mutta joka muuntuu henkisen avautumisen myötä magentanpunaista valoa loistavaksi. Maatähdestä sanotaan seuraavaa Patricia Mercierin kirjassa The Chakra Bible: sen sisäinen aspekti on ihmisen DNA:n uudelleenjärjestely, fyysinen aspekti luontotietoisuus, mentaalinen aspekti polariteetin ylittäminen ja henkinen aspekti valmistautuminen valokehon ylösnousemukseen.

Tänä kesänä puna-ailakki yllätti minut kolme kertaa. Olin etsinyt sitä ottaakseni kuvia, mutta ensin en tahtonut löytää kasvia mistään. Ensimmäisellä kerralla se tupsahti eteeni aivan tässä kotikulmilla, en vain ollut kiinnittänyt siihen huomiota. Toisella ja kolmannella kerralla annoin jalkojeni kuljettaa minua täysin sattumanvaraiseen suuntaan ja molemmilla kerroilla törmäsin isoon puna-ailakkikasvustoon paikassa, josta en olisi alkuun osannut sitä etsiä. Kasvit ovat ovelia, ja luulenpa että puna-ailakin deevoilla oli osuutta asiassa, sillä ne varmaankin johdattivat minut oikeille kasvupaikoille. Kun pääsin kuvaamaan kukkaa ja sen siemenkotia, en olisi malttanut poistua paikalta ollenkaan, vaan olisin voinut jäädä tekemään siellä ruohojen seassa omia tutkimuksiani vaikka koko loppupäiväksi.