Jäkälät

ruots. Lavar

engl. Lichens

saks. Flechten

eest. Samplikud

ven. Лишайники

Kasvitieteellinen nimi: Lichenes

J%C3%A4k%C3%A4l%C3%A4.jpg

Jäkälät ovat sienen ja levän muodostamia yhdyseliöitä, symbioottisia kaksoisorganismeja, jotka menestyvät kaikissa maaplaneetan suurekosysteemeissä ja myös sellaisissa olosuhteissa, jotka ovat epäsuotuisia muulle kasvillisuudelle. Suuri osa jäkäläsienistä kuuluu kotelosienten ryhmään, ja jäkälien leväosakkaat ovat tavallisesti mikroskooppisen pieniä, yksisoluisia viherleviä tai joskus rihmamaisia sinileviä eli syanobakteereita. Joidenkin jäkälien sekovarressa elää sekä viherleviä että syanobakteereita, jolloin jälkimmäiset ovat yhteiselossa vähemmistönä.

Symbioottisesta sekovarresta on molemminpuolista hyötyä sen osakkaille. Levät hoitavat yhteyttämisen ja tuottavat auringon valoenergian avulla sokeria, josta ne luovuttavat osan sienelle. Sieni puolestaan muodostaa valtaosan jäkälän sekovarresta, ottaa maasta ja ympäristöstä vettä ja ravinteita ja tarjoaa samalla suojaisan elinympäristön yhteyttäville leville. Lisäksi sinilevät pystyvät vangitsemaan ilmasta typpeä, jota kuluu esimerkiksi kasvussa tarvittavien proteiinien valmistamiseen. Ne jäkälät, joilla on kumppaneinaan sekä viherleviä että syanobakteereita, ovatkin ratkaisseet ravitsemuksensa poikkeuksellisen edullisella tavalla.

Jäkälät lisääntyvät sekä suvullisesti että suvuttomasti. Suvullisessa lisääntymisessä jäkäläsienet tuottavat itiöitä kotelosienille ominaisissa itiöemissä, joita ovat kotelomaljat tai kotelopullot. Jotta uusi jäkälä pääsisi kehittymään, sieni-itiön on kuitenkin nopeasti löydettävä itselleen sopiva leväkumppani, mikä voi olla vaikeaa, ja siitä syystä monet jäkälät suosivatkin suvutonta, kasvullista lisääntymistä. Tämä voi tapahtua kolmella eri tavalla.

Ensimmäisessä tapauksessa jäkälä tuottaa itsestään mikroskooppisen pieniä jäkälämuruja, joissa kussakin on muutama leväsolu ja niitä ympäröiviä sienirihmoja. Nämä jäkälämurut eli sorediat leviävät ympäristöön tuulen ja veden mukana, ja tällä tavalla sieni ja levä kulkeutuvat yhdessä uudelle kasvupaikalle. Toisessa tapauksessa jäkälä tuottaa vähän suurempia, raskaampia ja kestävämpiä rakenteita. Nämä ovat tappimaisia tai ryynimäisiä kappaleita, isidioita, jotka irtoavat emojäkälän pinnalta ja toimivat kasvullisina leviäiminä soredioiden tapaan. Kolmannessa tapauksessa jäkälä lisääntyy sekovarren kappaleiden avulla.

Erilaisia jäkäliä on maailmassa valtava määrä. Niitä tunnetaan ainakin noin 15 000 lajia, joista pohjoismaissa noin 3000 ja Suomessa noin 1500 lajia. Joissain teksteissä mainitut lajimäärät ovat vieläkin suurempia (maailmassa jopa 20 000, Suomessa 2000 jäkälälajia). Kasvutavan perusteella jäkälät voidaan jakaa kolmeen pääryhmään: lehtijäkäliin, pensasjäkäliin ja rupijäkäliin. Meillä kasvavista jäkälistä suurin osa kuuluu viimeiseen ryhmään. Pienet rupijäkälät kasvavat kasvualustansa pinnalla tai osittain sen sisään uponneina. Lehtijäkälät kehittävät selvästi kaksipintaisia, levymäisiä tai lehtimäisiä liuskoja, ja pensasjäkälät taas kasvavat usein hyvin tiheähaaraisina ja nimensä mukaisesti pensastavina rakenteina. Koska jäkälät ovat näinkin monimuotoinen eliöryhmä, niissä riittää havainnoimista ja tutkimista loputtomiin ja silti niiden tunnistaminen voi olla haasteellista jopa asiantuntijalle, aloittelijasta puhumattakaan.

Jäkäliä kasvaa monentyyppisissä ympäristöissä, kuten metsämaiden paljailla mailla, tuoreilla ja kuivilla kankailla, kivialustoilla ja puualustoilla. Kivialustan perusteella voidaan erotella avointen metsäkallioiden, varjojyrkänteiden, rantakallioiden ja purokivien sekä kalkkikivien jäkäliä. Puualustojen lajistoon kuuluvat puiden yleiset lehti- ja pensasjäkälät, partajäkälät, haavan rungoilla viihtyvät jäkälät, aarniometsien jäkälät sekä lahopuilla ja puistopuilla kasvavat lajit. Tunturipaljakalta löytyvät omat tyypilliset jäkälälajinsa.

Hauska harrastus voisi olla erilaisten jäkälälajien bongaaminen niissä luonnonympäristöissä, missä pääsee liikkumaan. Itselläni lenkkikohteena on useimmiten pirkanmaalainen lähimetsä, joka on tyypiltään tuore tai kuivahko kangas ja jossa voi nähdä vaikkapa kauniin vihreää, sinivihreiden pilkkujen täplittämää pilkkunahkajäkälää (Peltigera aphthosa) tai useimmille tuttua harmaaporonjäkälää (Cladonia rangiferina).

Karttajäkälät (Rhizocarpaceae) ovat tiukasti alustaansa kiinnittyneitä rupijäkäliä, jotka kasvavat kivipinnoilla, monesti suurilla kivillä ja kallioilla, ja sietävät ankariakin ympäristöolosuhteita. Niiden lajin määrittäminen on erittäin vaikeaa samannäköisyyden vuoksi, mutta niiden värejä ja muotoja on mielenkiintoista tarkastella, sillä ne voivat muodostaa hyvinkin näyttäviä ja nimensä mukaisesti karttamaisia kuvioita. Koska karttajäkälät esiintyvät usein pienialaisina laikkuina, niiden tutkimiseen kannattaa hankkia luppi, ja se onkin itselläni seuraavaksi luontoharrastuksen ostoslistalla. Toistaiseksi olen ihaillut karttajäkäliä enimmäkseen lähimetsässä sekä oman pihan suuressa kivessä, mutta jatkossa haluaisin löytää erilaisia värikkäitä ja jännittävän muotoisia jäkäläkarttoja muualta maastosta ja päästä kuvaamaan niitä.

Karttaj%C3%A4k%C3%A4l%C3%A41.jpg Karttaj%C3%A4k%C3%A4l%C3%A42.jpg

Haavankeltajäkälä (Xanthoria parietina) kiinnittää taatusti luonnossa kulkevan huomion voimakkaan oranssinkeltaisella värityksellään, jonka aiheuttaa parietiini-niminen väriaine. Varsinkin talvisaikaan se tuo kaivattua väriä muuten hieman yksitoikkoiseen valkoisen, ruskean ja harmaan sävyiseen maisemaan. Tämä lehtijäkälä kasvaa pyöreähköinä ruusukkeina ja tulee kookkaaksi, jopa 15-senttiseksi läpimitaltaan. Liuskat ovat melko leveitä ja litteitä ja ne kasvavat tiukasti kiinni alustassaan. Jäkälän yläpinta on poimuinen ja sen kellanoranssi väri on voimakkaampi aurinkoisilla kasvupaikoilla ja kalpeampi varjoisilla. Vaalealla alapinnalla on lyhyitä juurtumahapsia. Keskiosiinsa haavankeltajäkälä kehittää usein runsaasti kotelomaljoja.

Haavankeltajäkälä viihtyy nimensä mukaisesti haavan ja jalojen lehtipuiden rungoilla sekä lintu- ja peltokivillä, betonilla ja muilla sellaisilla alustoilla, jotka keräävät ravinnepölyä. Sitä tapaa vanhojen rakennusten kivijaloissa, ja mielestäni se sointuu väritykseltään erinomaisesti vanhaan suomalaiseen maalaismaisemaan, jossa näkee keltamullalla käsiteltyjä rakennuksia. Tästä jäkälästä saadaan vaaleankeltaista tai vaaleanruskeaa väriä, jota on käytetty lankojen perinnevärjäyksessä, ja ammoniakkikäsittelyllä on päädytty myös violetin ja roosan sävyihin. Haavankeltajäkälä on hyvin yleinen koko maapallolla tundra-alueita lukuun ottamatta.

Haavankeltaj%C3%A4k%C3%A4l%C3%A41.jpg

Pensasjäkäliin kuuluva pienehkö, pystykasvuinen pikkutorvijäkälä (Cladonia fimbriata) tuottaa kapeita ja säännöllisen muotoisia pikareita. Lähempää tarkasteltuina tuhkanväriset tai vihertävänharmaat pikarit näyttävät hyvin koristeellisilta, sillä ne ovat hienojakoisen jäkälämurun peitossa. Pikkutorvijäkälä kasvaa avoimissa kangas- ja kalliometsissä, turvepitoisella maalla, lahokantojen ja puiden tyvillä sekä tienvarsilla ja pientareilla. Kaiken kaikkiaan torvijäkälien suku on yksi suurimmista, eikä eri lajien tunnistaminen ole mitenkään helppoa, varsinkin kun niillä on taipumusta muunnella kasvupaikan mukaan. Lisäksi samoilla paikoillakin voi kasvaa useita torvijäkälälajeja, joten tarkkaan lajinmääritykseen vaaditaan kyllä perinpohjaista perehtymistä.

Keväällä otin muutamia valokuvia sammalen keskellä kasvavista torvijäkälistä ja ihastuin niiden lähes sadunomaiseen ulkonäköön. Lämmin aurinkoinen päivä oikein houkutteli kumartumaan polun pientareelle ja tutkimaan tarkemmin viehättävää pienoismaailmaa. Olen yrittänyt määritellä kuvaamaani lajia, mutta näin vasta-alkajana olen todennut tehtävän mahdottomaksi. Torvijäkälästä kuitenkin on nähtävästi kyse, ja laji saattaisi olla pikkutorvijäkälä tai sitä muistuttava mutta kookkaampi harmaatorvijäkälä (Cladonia deformis), kenties suppilotorvijäkälä (Cladonia pleurota) - tai sitten jokin aivan muu torvijäkälälaji…

Torvij%C3%A4k%C3%A4l%C3%A41.jpg Torvij%C3%A4k%C3%A4l%C3%A42.jpg

Ehdottomat suosikkini jäkälämaailmassa ovat omalaatuiset partajäkälät, naavat (Usnea) ja lupot (Bryoria), ja niistä alkoi kiinnostukseni koko jäkäläaihetta kohtaan. Metsissä liikkuessani olen pannut ilokseni merkille partajäkälien kasvavan puiden oksilla monessa paikassa, myös hyvin lähellä asutusta ja liikennettä, mikä herätti hämmästystä, partajäkälät kun ovat erittäin herkkiä ilmansaasteille. Teollisuuden ja liikenteen tuottamat ilmansaasteet, etenkin rikkidioksidipäästöt, hävittivät naavat ja lupot Etelä-Suomen metsistä 1960-luvulla, mutta sittemmin parantuneen ilmanlaadun ansiosta jäkäläautiot ovat kaupunkiympäristössä pienentyneet.

Bioindikaattori (Biologia): ilmentäjälaji, joka on erityisen herkkä jollekin ympäristötekijälle ja kykenee siten ilmaisemaan ympäristön terveydentilaa (Tieteen termipankki)

Bioindikaattori (Ympäristötieteet): eliölaji tai –ryhmä, jonka läsnäolon tai runsauden perusteella voidaan arvioida ympäristön tilaa (Tieteen termipankki)

Naavan ja lupon voi yrittää erottaa toisistaan venyttämällä jäkälää varovasti. Naavalla on vaalea ja sitkeä keskusjänne, joka antaa myöten venytettäessä, mutta lupolta se puuttuu ja jäkälä saattaa napsahtaa poikki. Itselleni aloittelevana jäkälien tarkkailijana lajien määrittely on haastavaa, ja olenkin ottanut sellaisen asenteen, että vain nautin näkemästäni ja ihailen naavojen ja luppojen monivivahteisia värejä ja muotoja. Nämä jäkälät myös tuoksuvat vienosti lämpimän hienostuneelle, metsäiselle luonnolle, ja jännittävä aromi lisää tietenkin niiden erikoista viehätysvoimaa.

Tummaluppoa (Bryoria fuscescens) tapaa yleisenä koko Suomessa, ja metsäkävelyllä sen voi nähdä puun oksalla, missä se roikkuu melko pitkänä, rentona pensasjäkälänä ja kiinnittää helposti huomion tummanruskealla värillään. Tummaluppo viihtyy havupuiden ja koivun oksilla sekä kallioseinämillä ja tuntureilla maassa. Se tuottaa jäkälämuruja pistemäisissä rakenteissa, jotka voi havaita vaaleina täplinä ohut- ja tiheähaaraisen jäkälän pinnalla. Aika samannäköinen mutta väriltään vaaleanharmaa ja tummaluppoa lyhyempi pensasjäkälä on harmaaluppo (Bryoria capillaris), joka kasvaa yleisenä Etelä- ja Keski-Suomessa, pohjoisessa harvinaisempana.

Tiesitkö, että peippo käyttää jäkälää pesänsä rakennusaineena. Se tekee sammalista ja heinänkorsista taidokkaasti syvän pesämaljan puun oksanhankaan ja naamioi sen tuohella ja jäkälillä. Myös taviokuurna ja käpylinnut käyttävät jäkäliä risujen, sammalien ja kasvinversojen ohella pesän kyhäämiseen.

Jäkälää on perinteisesti käytetty ravinnoksi ihmisille ja rehuksi eläimille sekä myös rohdoksi ja värjäämiseen. Islanninjäkälä eli isohirvenjäkälä (Cetraria islandica) kasvaa yleisenä koko Suomessa kuivilla kankailla ja kallioilla. Se on ollut merkittävä ravintoaine varsinkin katovuosina nälänhädän lievittämiseksi. Esikäsiteltyä islanninjäkälää on kuivattu ja siitä on tehty jauhoa, josta on valmistettu leipää, puuroa ja velliä. Ennen ruuaksi valmistamista tapahtuva esikäsittely on ensiarvoisen tärkeää, sillä jäkälät sisältävät myrkyllisiä happoja, jotka ovat terveydelle haitallisia. Tänä päivänä islanninjäkälät voivat sisältää myös suuria raskasmetallipitoisuuksia, mm. lyijyä ja kadmiumia, sekä ydinlaskeuman jäljiltä radioaktiivista saastetta, minkä vuoksi jäkälän ravintokäyttö ihmisillä ei ole enää kovin suositeltavaa.

Rohtona islanninjäkälää on käytetty vatsa- ja suolistovaivoihin, ylempien hengitysteiden tulehduksiin ja yleisvoinnin kohottamiseen. Tämän jäkälän vesiliukoiset polysakkaridit, pääasiassa likeniini ja isolikeniini, lievittävät limakalvojen ärsytystä ja irrottavat limaa sekä ehkäisevät tulehduksia. Kirjassaan Luontoäidin kotiapteekki Virpi Raipala-Cormier kirjoittaa: ”Kansanlääkinnässä islanninjäkälää on käytetty vahvistavana rohtona ja ravintoaineena; tuberkuloosin ehkäisyssä, munuais- ja rakkovaivoissa ja uupumustiloissa; ulkoisesti huonosti paraneviin haavoihin.”

Jäkälähapoista syntyy erittäin pitäviä väriaineita, ja sen tähden jäkälät sopivat erinomaisesti lankojen ja tekstiilien värjäämiseen. Islanninjäkälästä saadaan keltavärejä, joiden skaala ulottuu keltaisesta aina tummankeltaisenruskeaan asti. Käytettäessä jäkäliä värjäämiseen on pidettävä mielessä, että niitä kerätään vain sopivan vähäinen määrä, jottei vaaranneta lajien menestymistä ja olemassaoloa.

Korkeammalla värähtelytasolla jäkälät edustavat transformaatiota ja vuorovaikutusta. Erkki Lehtirannan ja Leena Niemelän kirjasta ”Kasvien viisaus, kivien muisti” löytyy kiehtovaa kuvausta jäkälästä valmistetun värähtelyuutteen ominaisuuksista ja vaikutuksista. Vaikuttaa siltä, että jäkälien omalaatuisille energioille on todellinen tilaus tämän päivän muutossuuntaa etsivässä maailmassa. Näissä organismeissa on potentiaalia!

Jäkälien olemuksessa on Lehtirannan ja Niemelän mukaan jotain vaikeasti tavoitettavaa, mikä saa ne vaikuttamaan mystisiltä ja joskus suorastaan maagisilta. Tämä johtuu erityisesti jäkälien deevoista, jotka ovat muodoltaan lähempänä ihmistä kuin useimmat kasvien deevat. Jäkälädeevat muistuttavatkin yksilöityneitä keijukaisia ihmisen havaintomaailmassa. Halutessaan auttaa ja tehdä yhteistyötä ihmiskunnan kanssa ne kutsuvat meitä avautumaan intuitiiviselle kokemukselle, älyllistä ymmärrystä suoremmalle ja laajemmalle tiedostamistavalle.

Koska jäkälät ovat hyvin monimuotoinen eliöryhmä, joka on sopeutunut monenlaisiin kasvuympäristöihin, ne kuvastavat muutosvalmiutta, kehityksen mahdollisuuksia ja muuntumisen prosessia. Jäkälien erilaisten muotojen, kokojen, rakenteiden ja elinympäristöjen havainnointi ohjaa meitä ymmärtämään paremmin transformaation luonnetta ja merkitystä. Jäkälät haastavat ihmistä muuttumaan ja olemaan joustava ja ennakkoluuloton vuorovaikutuksessa muiden ihmisten ja koko muun eliökunnan kanssa. Tehtäväksi nousee siltojen rakentaminen separatismin sijaan sekä aidosti kunnioittavan vuoropuhelun aloittaminen ja ylläpitäminen.

Tällainen avoin dialogi innostaa luovien ratkaisujen etsintään ja rikastuttaa kulttuuria. Kokonaiskuvan hahmottaminen helpottuu ja yhteisön on mahdollista tarkastella objektiivisemmin luomaansa maailmaa sekä nähdä se henkisestä näkökulmasta. ”Olennaisin viesti on, että kyetään radikaaliin, voimakkaaseen ja nopeaan transformaatioon vuorovaikutuksessa.” Voi vain ajatella, miten tärkeää olisi kehittää juuri tällaisia valmiuksia osana ympäristö- ja ilmastokriisin torjuntaa sekä sotien ja konfliktien lopettamista planeetallamme.

Jäkälien omintakeinen mikromaailma on sangen kiehtova tutkimuskohde, ja ainakin minusta on hauskaa tehdä havaintoja erinäköisistä ja -värisistä jäkälistä, kun kuljen luonnossa. Lehtiranta ja Niemelä kannustavatkin havainnoimaan jäkäliä ja tutkimaan niissä erityisesti kiinnostavia alueita. He kirjoittavat: ”Näin ihmiset törmäävät tavallisesti johonkin jäkälän ominaisuuteen, joka on aivan ihmeellinen, epätavallinen, erikoinen tai ehkä jopa stimuloiva tai inspiroiva. Tämä voi olla hyödyllinen seikka monille, jotka haluavat ymmärtää ja työskennellä paremmin omien kätkettyjen puoliensa kanssa.”

Jäkälät kasvavat äärimmäisen hitaasti, joten niiden uusiutuminen kestää vuosikymmeniä, ellei vuosisatoja. Suotuisissa olosuhteissa kookkaat jäkälät voivat kasvaa useamman millimetrin vuodessa, mutta kivipinnalla kasvu saattaa jäädä alle millimetriin, rupijäkälillä vain millimetrin kymmenesosaan vuodessa. Luonnossa liikkuessa ihmisen tulisikin varoa jäkälien tallaamista ja runsaasti jäkälää kasvavassa maastossa pitäisi pysytellä kulkemiseen tarkoitetuilla kävelypoluilla. Poronhoitoalueilla ylilaiduntaminen on heikentänyt jäkäläkantojen elinvoimaisuutta, ja tämä olisi otettava huomioon laidunnuksen suunnittelussa. Tuntureilla jäkäliä uhkaa lisäksi ilmastonmuutoksen vaikutus.

Arvokkaat jäkäläkohteet olisi suojeltava myös rakentamiselta, louhinnalta ja metsätaloustoimilta. Jäkälien elinympäristöt ovat muuttuneet ihmisen toiminnan seurauksena, ja tehometsätalouden myötä vanhoja metsiä jäkälien suosimine puulajeineen ja lahopuineen on hävitetty. Ilmansaasteiden vaikutukset näkyvät suoraan partajäkälien määrissä, ja naavat ja lupot kertovatkin tinkimättömästi ilmanlaadun tilasta.

Suomen ympäristökeskuksen (SYKE) ja jäkälätyöryhmän tiedotteessa 7.6.2019 kerrotaan seuraavaa: ”Maaliskuussa 2019 julkaistussa Suomen lajien viidennessä uhanalaisuusarvioinnissa uhanalaisten jäkälien määrä on kasvanut yli 200 lajilla. Tärkein ja edelleen voimistunut jäkälien uhanalaistumisen syy on metsätalous. Useimpien uhkatekijöiden merkitys on kasvanut, mikä korostaa tarvetta tehostaa jäkälien suojelua kaikissa elinympäristöissä.” Koko tiedotteen voit lukea osoitteessa https://www.syke.fi/fi-FI/Ajankohtaista/Jakalat_uhanalaistuvat__yli_200_uutta_uh(50506)

Jäkälistä on siis hyvä muistaa, että ne toimivat ympäristön tilan mittareina. Ne heijastavat konkreettisesti omien valintojemme vaikutuksia. Jäkälien suojelu on osa vastuullista luontosuhdetta, ympäristötietoisuutta ja luonnon ekosysteemiä kunnioittavaa toimintaa. Vaatimattomat jäkälät eivät pidä ääntä itsestään, vaan ihmisen on toimittava niiden kuten muunkin luonnon monimuotoisuuden puolestapuhujana.