Hei, blogiani seuraavat lukijat!

Päätin tehdä saman liikkeen kuin ilmeisesti monet muutkin Vuodatuksen blogistit eli siirryin käyttämään Bloggeria, ainakin toistaiseksi. Siellä oli jo ennalta toinen blogini Tuulen hiljaiset viestit, joskin olin käyttänyt sitä hyvin vähän. Nyt jatkossa postaan siis Bloggerin puolella. Olen julkaissut siellä myös osan vanhoista teksteistäni, ja uutta juttua tulee vähitellen. Vuodatus on ollut suurimman osan aikaa toimiva alusta, mutta taannoinen pitkä toimintakatko ilman mitään informointia oli minulle liikaa. Tavataan siis osoitteessa https://tuulenhiljaisetviestit.blogspot.com (ks. Linkit)

Mukavaa kevään odotusta kaikille!

 

Kazuo Ishiguron neljäs romaani Surullinen pianisti (The Unconsoled) ilmestyi jo vuonna 1995, mutta sen ensimmäinen suomenkielinen painos saatiin vasta vuonna 2019. Kirjan on suomentanut Helene Bützow, ja se on Tammen kustantama.

Kirjan päähenkilö surullinen pianisti on maailmanmenestystä niittänyt muusikko, joka saapuu pieneen keskieurooppalaiseen kaupunkiin tarkoituksenaan paitsi konsertoida myös käyttää vaikutusvaltaansa paikallisen yhteisön umpikujaan ajautuneen henkisen ilmapiirin kohentamiseksi. Tehtävä osoittautuu tavattoman raskaaksi, sillä pianisti harhautuu tuon tuostakin sivuraiteille varsinaisesta tehtävästään, kun ihmiset pyytävät häneltä jatkuvasti erilaisia palveluksia, joista hän ei kykene kieltäytymään. Myös pianistin omat läheisimmät ihmissuhteet ovat solmussa ja kaipaavat kipeästi parantavaa korjausliikettä, jonka aikaansaaminen vaikuttaa yhtä lailla mahdottomalta uupuneen pianistin stressaavassa elämäntilanteessa.

Surullinen pianisti on häkellyttävä, oudonoloinen näytelmä, joka sijoittuu jonkinlaiseen unimaailmaan tai alitajuiseen fantasiaulottuvuuteen. Samalla tarinan käänteet liikkuvat reaalimaailman tapahtumapaikoilla ja käyvät läpi ihmisten välisiä suhteita melkein kuin olisimme sittenkin tavanomaisessa valvetodellisuudessa. Lopputuloksena on paikoin aivan hervotonta menoa, absurdeja juonikuvioita ja tragikoomista draamaa, joka pitää kuitenkin sisällään sekä inhimillistä olemassaoloa syväluotaavia sävyjä että hetkellisesti levottomuutta herättäviä kauhuelementtejä.

Unenomainen tunnelma kertomuksen viitekehyksenä vaikuttaa sopivan hedelmälliseltä lähtökohdalta, sillä sen kautta kirjailija voi ilmaista sellaisia psykologisia nyansseja, jotka muuten eivät ehkä tulisi yhtä selvästi esille. Kun tarina aaltoilee jossain alitajunnan, päivätietoisuuden ja muistojen alati vaihtuvassa tilassa, kirjan päähenkilön elämästä paljastuu vähitellen yhä uusia yllättäviä yksityiskohtia tavalla, joka kuvastaa elävästi hänen mielenmaisemaansa kaikkine ristiriitaisine puolineen. Samalla päähenkilön kokemukset avaavat näkymän pienen sisäänpäin lämpiävän yhteisön kamppailuun ja vastarintaan uudistumispaineiden edessä.

Keltaisen pokkarin takakannessa Tammi luonnehtii Surullista pianistia kohuromaaniksi, ja olenkin miettinyt, mikä tässä kirjassa niin kohauttaa. Kenties lukijoita ovat hätkähdyttäneet ne pitkät monologit, joissa päähenkilö puhuu estoitta suunsa puhtaaksi raivostuttuaan ympärillään olevien ihmisten käytökseen tai joissa eräs hänen tapaamistaan hahmoista uskoutuu hänelle jaaritellen täysin avomielisesti kaikkein intiimeimmät pohdintansa seksuaalisista haluistaan. Luulen kuitenkin, että uskaliainta tässä kirjassa on se kuva, jonka kirjailija antaa yläluokkaisista ja kulttuuripiireistä, näiden arvomaailmasta ja sen vaikutuksista perhesuhteisiin ja koko yhteisön ilmapiiriin. Olkoonkin, että kysymys olisi pelkästään fiktiivisen juonen kannalta välttämättömästä kuviosta, taustalla on silti aistittavissa purevaa kritiikkiä.

Ishiguron kirjoista on sanottu, että ne ovat kaikki keskenään erilaisia, ja luettuani häneltä nyt kolme kirjaa voin ainakin niiden perusteella todeta aivan samaa. Monipuolisuus on yllättävää ja omiaan kasvattamaan lukijan mielenkiintoa. Tämä tekee lahjakkaasta kirjailijasta vieläkin kiehtovamman, Ishiguron kohdalla erityisesti kiinnostavien aihevalintojen, taidokkaan kerronnan ja sanankäytön sekä tarinoita läpäisevän mystisen ja tunnevoimaisen psykologisen juonteen lisäksi. Surullisen pianistin lisäksi olen lukenut häneltä kirjat Menneen maailman maalari sekä Klara ja aurinko, joista jälkimmäisestä olen aikaisemmin kirjoittanut arvion tähän blogiin.

Pidin kirjasta kovasti, ja se tuotti minulle viihdyttävää huvia moneksi illaksi 658 sivullaan. Mikäli ihmismielen loputtomat kummallisuudet ja sosiaalisen kanssakäymisen eksentrisemmät piirteet jaksavat kiinnostaa, suosittelen rentoutumaan tämän laaturomaanin parissa. Ihan edellisten lukemieni Ishigurojen tasolle kirja ei mielestäni yllä, mutta on siitä huolimatta aivan ehdottomasti neljän tähden arvoinen.

Tuli luettua kaksi sota-aikaan ja toiseen maailmansotaan liittyvää kirjaa, toinen vanha ja kaikille tuttu, toinen uudempi ja ehkä monille tuntemattomampi.

Michael Ondaatjen Englantilainen potilas tarjosi kelpo lukukokemuksen, vaikkakin hiukan sirpaleisen johtuen kirjailijan ratkaisusta käyttää lukuisia kertojia ja lyhyitä tarinanpätkiä sekä takaumia eri aikoihin ja paikkoihin. Englantilaisen potilaan identiteetillä on historiallinen esikuva, mutta Ondaatje on muuntanut faktoja, mikä tietenkin on tapana ja sallittua fiktiivisessä kertomuksessa. Jos melodramaattinen rakkaus, Saharan autiomaan tutkimusretket sekä pomminpurkamisen tekniset yksityiskohdat kiinnostavat, kannattaa tarttua tähän eräänlaiseen klassikkoon. Kirja on aikoinaan saanut Booker-palkinnon ja siitä on tehty maailmanmenestystä niittänyt elokuva (Anthony Minghella ja 9 Oscaria). Itsekin olen muinoin leffan nähnyt, mutta en muista siitä kyllä mitään.

Katja Petrovskajan Ehkä Esther sen sijaan osoittautui sangen koskettavaksi esikoisteokseksi, jossa kirjailija jäljittää sukunsa rankkaa historiaa sekä netistä saamansa tiedon avulla että matkustamalla ympäri Eurooppaa, käymällä tapahtumapaikoilla ja tutkimalla vanhoja dokumentteja. Petrovskaja on lähtöisin ukrainalais-puolalaisesta juutalaissuvusta, joten holokaustin kauheudet asettuvat kirjassa keskiöön. Kerronta on persoonallista, taidokasta ja eläytymisvoimaista ja tuo erinomaisella tavalla esiin sen, miten kaoottinen, kuohuttava ja syviä tunteita herättävä tämänkaltainen sukujuurten etsintämatka pakostakin on. Samalla kirja valottaa monia toisen maailmansodan aikaisten ja sitä edeltäneiden poliittisten kuvioiden yksityiskohtia, jotka ovat jääneet itselleni tuntemattomiksi.

Holokaustin kansainvälistä muistopäivää vietetään vuosittain 27.1.

Michael Ondaatje: Englantilainen potilas; suomentanut Juhani Lindholm, Otava 1993 (alkuteos The English Patient 1992)

Katja Petrovskaja: Ehkä Esther; suomentanut Ilona Nykyri, Tammi 2015 (alkuteos Vielleicht Esther 2014)

 

”Klara, asia on niin, että huolestuminen keinoystävistä voimistuu ja laajenee koko ajan. Sanotaan, että teistä on tullut liian fiksuja. Ihmiset pelkäävät, koska eivät enää ymmärrä, mitä sisällänne tapahtuu. He näkevät, mitä te teette. He myöntävät, että ratkaisunne ja suosituksenne ovat asiallisia ja luotettavia, lähes aina oikeita. Mutta he eivät pidä siitä, etteivät tiedä, miten päädytte niihin.” Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko

Japanilaissyntyisen, englantilaisen kirjailijan Kazuo Ishiguron viimeisin romaani Klara ja aurinko (Klara and the Sun) ilmestyi Isossa-Britanniassa vuonna 2021. Suomessa kirja ilmestyi samana vuonna Helene Bützovin suomentamana ja Tammen kustantamana Keltaisessa kirjastossa. Aikaisemmin Ishigurolta on ilmestynyt kahdeksan romaania, ja hän on saanut lukuisia kansainvälisiä palkintoja. Ishigurolle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 2017.

Klara ja aurinko on häkellyttävä kuvaus ihmiskunnan mahdollisesta tulevaisuudesta, jossa tekoäly ja geenimuuntelu taivuttavat ihmisyyden rajoja ennalta arvaamattomalla tavalla. Kirjan tarina etenee hitaasti Ishiguron johdattaessa lukijan vähittäin yhä syvemmälle rakkauden, läheisriippuvuuden ja kuolevaisuuden teemoihin. Paitsi teknologisen kehityksen eettinen problemaattisuus esiin nousee myös poikkeuksellinen visio spirituaalisesta ulottuvuudesta. Lukuelämyksenä Klara ja aurinko on samanaikaisesti sekä koskettava että kauhistuttava, ja se suorastaan pakottaa lukijan pohtimaan sitä, millaisessa tulevaisuudessa lopulta haluamme elää.

Kertomuksen keskiöön asettuu ihmisen yksinäisyys maailmassa, jossa teknologian ja geenimanipulaation edistysaskeleet ovat johtaneet siihen, että lapset tarvitsevat ja saavat rinnalleen tekoälypohjaisen keinoystävän. Kyseessä ei ole pelkästään virtuaalinen tekoäly vaan ihmisen muotoon rakennettu ja ihmisen kaltainen materiaalinen, fyysinen keinoälyolento. Aihe on karmaisevan ajankohtainen, sillä hiljattain uutisissa kerrottiin, kuinka nuorten amerikkalaisten keskuudessa on alkanut yleistyä suhteen solmiminen virtuaalisen tekoälykumppanin kanssa. Kenties tästä on vain lyhyt matka teknologian seuraavaan kehitysvaiheeseen, jossa Ishiguron kuvaamasta konkreettisesta keinoystävästä on tullut todellista totta.

Klara ja aurinko hätkähdyttää henkisellä ja hengellisellä juonteellaan. Koko kirjan läpi kulkee kysymys, miten pitkälle tekoäly voi kehittää inhimillisiä ominaisuuksia, sydäntä ja ihmisyyttä. Kun tarinan geenimuunnetut henkilöt ovat menettäneet osan ihmisyyden tärkeimmistä voimavaroista, kyvyn tunnistaa ja hallita omia tunteita ja reaktioita, kyvyn sosiaaliseen kanssakäymiseen, empatiaan ja vastavuoroisuuteen, niin keinoystävä puolestaan alkaa kehittää näitä ominaisuuksia entistä vahvemmin. Tarinan edetessä saakin vaikutelman, että keinoystävä on ainoa aidosti hyvä ja mieleltään puhdas olento kirjan kuvaamien hahmojen joukossa. Hänellä on suuri sydän, ja kaiken huipuksi hän on syvästi spirituaalinen.

”Niinpä kokosin ajatukseni ja aloin puhua. En lausunut asiaani varsinaisesti ääneen koska tiesin, että Aurinko ei kaivannut sanoja sellaisenaan. Mutta halusin esiintyä mahdollisimman selkeästi, joten muodostin sanat tai jotakin niitä muistuttavaa nopeasti ja hiljaa mielessäni. ’Ole hyvä ja anna Josien voinnin parantua. Tee niin kuin teit Kerjäläismiehelle.’” Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko

Klara ja aurinko oli minulle erittäin voimakas lukukokemus, joka herätti tunteita laidasta laitaan. Kirjan tarinan kautta muistin ja tunnistin jälleen kerran itsessäni olevan hyvin inhimillisen haluttomuuden luopua siitä, mitä eniten rakastan. Kuoleman kohtaaminen ja irti päästäminen on kuitenkin paitsi väistämätöntä myös lopulta suurin rakkauden teko, vaikka ihminen tahtoisi välttää sitä kaikin olemassa olevin keinoin.

Kertomuksesta voi myös ammentaa laajamittaisia vertauksia ja rinnastuksia, jotka liittyvät niin meidän aikamme yhteiskunnallisiin ja planetaarisiin ongelmiin kuin jopa sivilisaation jumalakäsityksen historiaan. Tämä kirja ei siinä mielessä ole helppo luettava, mutta mielestäni sen teemojen reflektointiin kannattaa panostaa. Ishiguron kirja paljastui (jälkeen kerran) täysin ainutlaatuiseksi mestariteokseksi, ja se jää pitkäksi aikaa viipyilemään tietoisuuden taka-alalle nostattaen aika ajoin pintaan pohdintoja nykymaailman tilasta ja elämän rajakysymyksistä.

 

Osapuilleen vuosi sitten muutimme mieheni kanssa maaseutumaisesta ympäristöstä takaisin kaupunkiin ja kerrostaloon asumaan. Vaikka ratkaisu on ollut meistä kaikin puolin oikea ja erittäin onnistunut, yhdestä asiasta olin hiukan huolestunut: miten käy lintuharrastukseni. Luonnonläheisessä paritalomiljöössä linnut vierailivat ahkerasti pihapiirissä ympäri vuoden, ja totuin seuraamaan niiden elämää ja nauttimaan niiden tarkkailusta. Pelkäsin, että kerrostalossa tämä ilon aihe jäisi vähemmälle tai kenties kokonaan pois. Mutta onneksi olin väärässä!

Viidennen kerroksen ikkunoista ja parvekkeelta avautuu loistavat näkymät talon takana sijaitsevaan puistoon tai pikemminkin metsikköön, jossa kasvaa tiheässä vanhoja puita, etenkin koivuja, kuusia ja mäntyjä, sekä matalampaa pensasmaista puustoa. Linnut viihtyvät niissä kesät talvet ja lentelevät hyvinkin korkealla, meidän ikkunoiden edessä ja vielä paljon ylempänä. Kesällä puissa ja pensaikoissa on tietysti pesitty ja lehvästöstä on pyydystetty hyönteisiä poikasten ravinnoksi. Talvella koivun urvut näyttävät maistuvan niin talitiaisille, sinitiaisille kuin urpiaisillekin.

Kesällä oli mahtavaa kuunnella linnunlaulua heti aamuvarhain, kun kuumuuden takia tuli monena yönä nukuttua ikkunat auki. Rastaat olivat äänessä, niin kuin niillä on tapana, ja metsikössä pesi räkättien lisäksi mustarastas, punakylkirastas ja laulurastas. Muita vakiolaulajia olivat kirjosieppo, punarinta ja peippo, mutta kuulin myös pajulintua, tiltalttia, hernekerttua, leppälintua, viherpeippoa ja harmaasieppoa. Innostuin valtavasti, kun kerran kuulin myös sirittäjän äänen, vaikka sen varsinainen pesimäalue on vähän kauempana paikallisessa perintömetsässä.

Näin talvisaikaan eräässä koivussa käy vakiovieraana topakka käpytikkanaaras. Se ilmestyy paikalle monesti sankan lumisateen tauottua ja iskee mukanaan tuomansa kuusen kävyn kiilamaisesti sopivaan koloon puun rungossa. On hauska seurata, kun tikka takoo tarmokkaasti käpyään ja kääntelee sitä ympäri päästäkseen kaikkiin siemeniin käsiksi. Tikat ovat erittäin käteviä nokan käyttäjiä, enkä koskaan aikaisemmin ole saanut yhtä hyvää tilaisuutta havainnoida tämän linnun touhuja lähietäisyydeltä. Sekä syksyllä että talvella olen muutaman kerran nähnyt myös puukiipijän, joka nousee puun tyvestä ylöspäin ruokaa etsien. Se ei turhia hötkyile, vaan jatkaa täysin rauhassa omia puuhiaan ihmisen läheisyydestä piittaamatta.

Kuluneen vuoden aikana olen todellakin kuullut tai nähnyt suuren määrän lintuja pihan ympäristössä, puistossa ja lähimetsikössä. Keväällä aloitin jopa lajikartoituksen tekemisen kaikista alueella tunnistamistani lintulajeista. Tällä hetkellä listassa on 36 lintulajia, joskin mukana on myös muutama läheisen järven ja isomman metsäalueen ympäristössä havainnoimani laji (pikkutikka, mustapääkerttu, sirittäjä, isokuovi ja sinisorsa). Uskoisin, että ensi keväänä listaan tulee täydennystä sitä mukaa kun taitoni lintujen ja etenkin niiden lauluäänen tunnistamisessa karttuvat. Ohessa on listani kuluneelta vuodelta:

Varis - Corvus corone

Harakka - pica pica

Naakka - Corvus monedula

Sepelkyyhky - Columba palumbus

Harmaalokki - Larus argentatus

Naurulokki - Larus ridibundus

Räkättirastas - Turdus pilaris

Mustarastas - Turdus merula

Punakylkirastas - Turdus iliacus

Laulurastas - Turdus philomelos

Punarinta - Erithacus rubecula

Tiltaltti - Phylloscopus collybita

Pajulintu - Phylloscopus trochilus

Hernekerttu - Sylvia curruca

Mustapääkerttu - Sylvia atricapilla

Sirittäjä - Phylloscopus sibilatrix

Leppälintu - Phoenicurus phoenicurus

Västäräkki - Motacilla alba

Talitiainen - Parus major

Sinitiainen - Parus caeruleus

Hömötiainen - Parus montanus

Peippo - Fringilla coelebs

Viherpeippo - Carduelis chloris

Kirjosieppo - Ficedula hypoleuca

Harmaasieppo - Muscicapa striata

Varpunen - Passer domesticus

Pikkuvarpunen - Passer montanus

Urpiainen - Carduelis flammea

Tervapääsky - Apus apus

Käpytikka - Dendrocopos major

Pikkutikka - Dendrocopos minor

Punatulkku - Pyrrhula pyrrhula

Puukiipijä - Certhia familiaris

Palokärki - Dryocopus martius

Isokuovi - Numenius arquata

Sinisorsa - Anas platyrhynchos

Olen erittäin onnellinen siitä, että lintuharrastukseni on saanut jatkoa täällä kaupunkilähiössä. Siitä huolimatta hiukan harmittaa se, että kerrostalossa ei voi hygieniasyistä ryhtyä lintujen talviruokintaan. Koivikossa lentelevät tiaiset käyvät kyllä kerjäämässä ruokaa, sillä ne ovat fiksuja olentoja. Kun menen ikkunan ääreen katsomaan niiden touhuja, jotkin tintit alkavat tehdä lähilentoja aivan ikkunan takana kiinnittääkseen paremmin huomioni. Ne tulevat myös hyppelemään parvekkeen kaiteelle lasituksen ulkopuolelle, ja mielessä on käynyt, että kenties joku täällä asuvista on ruokkinutkin lintuja näin talvisaikaan, sillä taloyhtiön järjestyssäännöissä sitä ei ole varta vasten kielletty.

Hyviä luontohetkiä ja lintuhavaintoja Sinulle, sekä näin talvella että kaikkina muinakin vuodenaikoina!

 

Rauhallisen Joulun toivotuksin,

Marketta