Juolukka ja juolukkasinisiipi

Juolukkasinisiipi, Plebeijus optilete

Juolukka, Vaccinium uliginosum

Kuva: Wikipedia, Julius Falck: Juolukkasinisiipikoiras

Eräänä päivänä sateen jälkeen keittiön ikkunaan lensi pieni sievä perhonen. Se oli juolukkasinisiipi (Plebeijus optilete), joka tuli sopivaan paikkaan kuivattelemaan itseään. Se viihtyi ikkunalla tovin, ravisteli siipiään ja hieroi jalkojaan toisiaan vasten. Sitten se lehahti äkillisesti tiehensä perhosmaiseen tapaan.

Koska perhonen viipyi ikkunalla puuhissaan jonkin aikaa, ehdin katsella sitä ja painaa tuntomerkit mieleeni. En ole mikään perhostuntija, mutta olin pari kesää sitten ostanut kierrätyskaupasta päiväperhosoppaan ja niinpä ryhdyin tutkimaan sitä. Kirjan erinomaisten kuvien perusteella oli helppoa tunnistaa tämä yksilö naaraspuoliseksi juolukkasinisiiveksi.

Samalla kävi ilmi, että sinisiivet on sukuryhmä eli tribus, Polyommatini, joka kuuluu sinisiipiset-heimoon, Lycaenidae. Meillä Suomessa sinisiipien suvussa on kaikkiaan 17 lajia, ja maailmanlaajuisesti heimo kattaa 30-40% kaikista päiväperhoslajeista. Saman heimon alaheimoja tai sukuryhmiä ovat nopsasiivet ja kultasiivet.

Perhosen alapintaa oli helppo tarkkailla. Se oli väritykseltään vaaleanruskea tai beige ja sen siipien reunoja kiersi muutama rivi pieniä mustia pisteitä. Takasiivissä oli enemmän ja isompia pisteitä ja alanurkissa muutama oranssi täplä. Kun perhonen vaihtoi asentoa liikutellen siipiään, ehdin havaita, että päältä väri oli tummanruskea, keskellä siipien tyviosassa näkyi vähän tummaa liilaan taittuvaa sinistä.

Juolukkasinisiipi%20naaras.jpg

Kuva: Päiväperhosopas, Suomi ja lähialueet (2000): Juolukkasinisiipinaaras päältä ja alta

Perhoskirjassa on kuva myös koiraasta, joka näyttäisi olevan siipien reunasta musta ja muuten yläpinnalta lähes kokonaan violetinsininen, siitä luonnollisesti nimi sinisiipi. Hyviä kuvia löytyy tietenkin netistä, kannattaa vilkaista Wikipediasta ja Luontoportista.

Siipien kärkiväli on koiraalla 21-29 mm ja naaraalla 23-29 mm, joten juolukkasinisiipi kuuluu pienten päiväperhosten kokoluokkaan. Perhosten maailmassa yleensäkin naaraat ovat usein koiraita hiukan suurempia.

Juolukkasinisiiven latinankielisellä lajinimellä on useita synonyymejä:

Agriades optilete, Albulina optilete, Lycaena optilete, Polyommatus optilete, Vacciniina optilete. Minusta tällainen nimien paljous voi aiheuttaa hämmennystä ja sekaannustakin, itse yritän painaa mieleeni tuon Plebeijus optilete -nimen.

Juolukkasinisiipeä tavataan meillä yleisesti avoimissa ja puoliavoimissa ympäristöissä, erityisesti soilla ja rämeillä. Muita elinympäristöjä ovat lampien suomaiset rantamat, jokivarret, teiden ja viljelmien reunamat sekä karut kankaat. Pohjoisessa sen mainitaan viihtyvän myös kangasmetsissä ja tunturikoivikoissa.

Mietin, mistä juolukkasinisiipi päätyi meidän ikkunalle kerrostalon viidenteen kerrokseen, ollaanhan täällä aika ylhäällä. Ehkä tuuli ja ilmavirtaus avittivat sen lentoa. Se on tullut mahdollisesti läheisestä kangasmetsiköstä tai sitten vähän kauempana sijaitsevan järven rantaluhdasta.

Juolukkasinisiiven toukka käyttää ravintonaan juolukkaa (Vaccinium uliginosum), päiväperhosoppaan mukaan ehkä myös mustikkaa (Vaccinium myrtillus) ja isokarpaloa (Vaccinium oxycoccos). Lähimetsikkö ainakin on täynnä mustikkakasvustoa, ja niinpä arvelen perhosen olevan sieltä peräisin.

Tarkoitukseni on joka tapauksessa suunnata pieniä etsintäretkiä myös isompaan metsään läheisen järven ympärille ja sikäläiseen suomaastoon. Ehkä onnistuisin tunnistamaan toukan pääasiallisen ravintokasvin juolukan ja kenties myös isokarpalon, jos olisin tarkkaavainen. Koska juolukka on minulle oudompi marja, siitä pitää nyt alkajaisiksi ottaa selvää.

Juolukka%20B.gliva.jpg

Kuva: Wikipedia, B.gliva: Juolukka

Juolukka eli taigajuolukka on koko Suomessa yleinen karujen soiden, pääasiassa rämeiden kasvi. Etelä- ja Keski-Suomessa juolukka kasvaa lähinnä rämeillä, neva- ja korpimättäissä ja kalliosoistumissa. Sitä tavataan myös rantakallioilla sekä Pohjois-Suomen kangasmetsissä ja tunturikankailla.

Juolukka muistuttaa ulkonäöltään mustikkaa, mutta se on rotevampi, jopa puolimetrinen varpu. Lehdet ovat melkein pyöreäpäiset, päältä sinertävän vihreät, alta vaaleammat. Lapin ja Perä-Pohjolan maaruskan loisto on osaltaan juolukan syysvärin ansiota. Kuten mustikka, juolukka varistaa lehtensä talveksi.

Juolukan kukat ovat kellanvalkoiset tai hennon punertavat ja muodoltaan kuin alaspäin käännetyt ruukut. Vanhan kasvikirjan mukaan niistä leviää voimakas mausteinen tuoksu. Marjat ovat isoja ja harmaansinisiä, mustikan kaltaisia mutta suurempia, eikä niiden mehu värjää violetiksi.

Kansanperinteessä juolukkaa on kutsuttu myös juopukaksi tai juovukaksi, koska sen uskottiin olevan huumaava. Hyväkuntoinen juolukan marja on myrkytön ja syömäkelpoinen, mutta pienikokoisissa ja kurttuisissa marjoissa voi piillä muumiosienen myrkylliseksi mainittua rihmastoa. Kannattaa siis olla tarkkana, jos lähtee poimimaan juolukan marjoja.

Vaikka suomalaiset eivät ole tottuneet käyttämään juolukkaa, siitä saa kuulemma hyvää mehua tai hilloa, joka on ravintoarvoltaan korkea. Juolukassa pitäisi olla enemmän C-vitamiinia kuin mustikassa ja korkeammat kivennäis- ja hivenainepitoisuudet kuin puolukassa. Monissa ohjeissa suositellaan juolukan ja mustikan tai muiden marjojen yhdistämistä, mikä ilmeisesti parantaa juolukan mietoa, ehkä jopa mitäänsanomatonta makua.

Marttojen sivuilta kävi ilmi, että juolukassa on erittäin runsaasti luonnon antioksidantteja. Kversetiini on eräs tehokkaimmista flavonoideista, ja sen pitoisuus on tutkimusten mukaan juolukassa marjoista korkein. Martat suosittelevat juolukkaa paitsi mehuun ja hilloon myös puuroihin, keittoihin ja kiisseleihin sekä pakastettavaksi yhdessä mustikan kanssa.

Luontoportin sivuilta sain tietää, että ensimmäinen meidän ilmastossamme menestyvä pensasmustikkalajike, Aron, kehitettiin risteyttämällä juolukka pohjoisamerikkalaisten pensasmustikoiden kanssa.

Juolukan ja juolukkasinisiiven välinen suhde on esimerkki lajien välisestä riippuvuudesta, mikä taas puolestaan ilmentää luonnon monimuotoisuuden merkitystä. Jos juolukka jostain syystä taantuisi, myös juolukkasinisiipi vähenisi, koska juolukka on sen toukan tärkein ravintokasvi. Tosin osittain tilanne korjaantuisi sillä, että juolukkasinisiipi alkaisi käyttää ravintonaan enemmän mustikkaa ja isokarpaloa. Kysymys on kuitenkin paljon monimutkaisempi, ja yritän pohdiskella sitä hieman.

Mikäli ilmastonmuutos etenee voimakkaasti ja pohjoiset alueet lämpenevät, havupuuvyöhykkeen raja nousee ylemmäksi ja sen myötä mm. mustikan ja muiden metsämarjojen kasvuala pienenee kokonaisuutena. Mietin, miten tässä tapauksessa kävisi soiden, joilla juolukka ja isokarpalo kasvavat, niidenkin määrä todennäköisesti pienenisi Etelä- ja Keski-Suomessa, ja silloin juolukkasinisiiven esiintyminen painottuisi maassamme nykyistä pohjoisemmaksi. Kaikki sen ravintokasvit kasvaisivat nyt aikaisempaa pohjoisempana, eikä se enää olisi erittäin yleinen päiväperhonen maassamme.

Lisäksi Luontoportin tietoiskussa kerrotaan, että juolukka on monen muunkin perhoslajin toukkavaiheen ravintokasvi. Näitä ovat ainakin ketosinisiipi, kangassinisiipi, pursuhopeatäplä, rämehopeatäplä, muurainhopeatäplä, kangasperhonen, lapinverkkoperhonen ja suokeltaperhonen. Juolukan väheneminen vaikuttaisi siis monien muidenkin perhoslajien esiintymiseen juolukkasinisiiven ohella.

Selatessani Jouko Rikkisen kirjaa Puut ja pensaat Suomen luonnossa törmäsin vielä juolukkapajuun (Salix myrtilloides). Erilaisia pajuja vaikuttaa meillä olevan ainakin parikymmentä, ja koska ne risteytyvät helposti keskenään, ne aiheuttavat päänvaivaa jopa asiantuntijoille. Juolukkapajun kerrotaan olevan yleinen lähes koko maassa keskiravinteisilla soilla ja soistuvilla rannoilla.

LÄHTEITÄ:

Juha Laaksonen (2010): Koko perheen luonto-opas

Juha Laaksonen (2020): Koko perheen värikasvio

Erkki Lehtiranta ja Leena Niemelä (2009): Kasvien viisaus, kivien muisti

Luonnonkasvit värikuvina (1963)

Olli Marttila, Kimmo Saarinen, Hannu Aarnio, Tari Haahtela, Pekka Ojalainen (2000): Päiväperhosopas; Suomi ja lähialueet

Otavan värikasvio (2021)

Toivo Rautavaara (1994): Mihin kasvimme kelpaavat

Jouko Rikkinen (2019): Metsät Suomen luonnossa

Jouko Rikkinen (2019): Puut ja pensaat Suomen luonnossa

Jouko Rikkinen (2021): Suot Suomen luonnossa

Suomalaisen luonto-opas (1998)