Päätin tehdä saman liikkeen kuin ilmeisesti monet muutkin Vuodatuksen blogistit eli siirryin käyttämään Bloggeria, ainakin toistaiseksi. Siellä oli jo ennalta toinen blogini Tuulen hiljaiset viestit, joskin olin käyttänyt sitä hyvin vähän. Nyt jatkossa postaan siis Bloggerin puolella. Olen julkaissut siellä myös osan vanhoista teksteistäni, ja uutta juttua tulee vähitellen. Vuodatus on ollut suurimman osan aikaa toimiva alusta, mutta taannoinen pitkä toimintakatko ilman mitään informointia oli minulle liikaa. Tavataan siis osoitteessa https://tuulenhiljaisetviestit.blogspot.com (ks. Linkit)

Mukavaa kevään odotusta kaikille!

Kazuo Ishiguron neljäs romaani Surullinen pianisti (The Unconsoled) ilmestyi jo vuonna 1995, mutta sen ensimmäinen suomenkielinen painos saatiin vasta vuonna 2019. Kirjan on suomentanut Helene Bützow, ja se on Tammen kustantama.

Kirjan päähenkilö surullinen pianisti on maailmanmenestystä niittänyt muusikko, joka saapuu pieneen keskieurooppalaiseen kaupunkiin tarkoituksenaan paitsi konsertoida myös käyttää vaikutusvaltaansa paikallisen yhteisön umpikujaan ajautuneen henkisen ilmapiirin kohentamiseksi. Tehtävä osoittautuu tavattoman raskaaksi, sillä pianisti harhautuu tuon tuostakin sivuraiteille varsinaisesta tehtävästään, kun ihmiset pyytävät häneltä jatkuvasti erilaisia palveluksia, joista hän ei kykene kieltäytymään. Myös pianistin omat läheisimmät ihmissuhteet ovat solmussa ja kaipaavat kipeästi parantavaa korjausliikettä, jonka aikaansaaminen vaikuttaa yhtä lailla mahdottomalta uupuneen pianistin stressaavassa elämäntilanteessa.

Surullinen pianisti on häkellyttävä, oudonoloinen näytelmä, joka sijoittuu jonkinlaiseen unimaailmaan tai alitajuiseen fantasiaulottuvuuteen. Samalla tarinan käänteet liikkuvat reaalimaailman tapahtumapaikoilla ja käyvät läpi ihmisten välisiä suhteita melkein kuin olisimme sittenkin tavanomaisessa valvetodellisuudessa. Lopputuloksena on paikoin aivan hervotonta menoa, absurdeja juonikuvioita ja tragikoomista draamaa, joka pitää kuitenkin sisällään sekä inhimillistä olemassaoloa syväluotaavia sävyjä että hetkellisesti levottomuutta herättäviä kauhuelementtejä.

Unenomainen tunnelma kertomuksen viitekehyksenä vaikuttaa sopivan hedelmälliseltä lähtökohdalta, sillä sen kautta kirjailija voi ilmaista sellaisia psykologisia nyansseja, jotka muuten eivät ehkä tulisi yhtä selvästi esille. Kun tarina aaltoilee jossain alitajunnan, päivätietoisuuden ja muistojen alati vaihtuvassa tilassa, kirjan päähenkilön elämästä paljastuu vähitellen yhä uusia yllättäviä yksityiskohtia tavalla, joka kuvastaa elävästi hänen mielenmaisemaansa kaikkine ristiriitaisine puolineen. Samalla päähenkilön kokemukset avaavat näkymän pienen sisäänpäin lämpiävän yhteisön kamppailuun ja vastarintaan uudistumispaineiden edessä.

Keltaisen pokkarin takakannessa Tammi luonnehtii Surullista pianistia kohuromaaniksi, ja olenkin miettinyt, mikä tässä kirjassa niin kohauttaa. Kenties lukijoita ovat hätkähdyttäneet ne pitkät monologit, joissa päähenkilö puhuu estoitta suunsa puhtaaksi raivostuttuaan ympärillään olevien ihmisten käytökseen tai joissa eräs hänen tapaamistaan hahmoista uskoutuu hänelle jaaritellen täysin avomielisesti kaikkein intiimeimmät pohdintansa seksuaalisista haluistaan. Luulen kuitenkin, että uskaliainta tässä kirjassa on se kuva, jonka kirjailija antaa yläluokkaisista ja kulttuuripiireistä, näiden arvomaailmasta ja sen vaikutuksista perhesuhteisiin ja koko yhteisön ilmapiiriin. Olkoonkin, että kysymys olisi pelkästään fiktiivisen juonen kannalta välttämättömästä kuviosta, taustalla on silti aistittavissa purevaa kritiikkiä.

Ishiguron kirjoista on sanottu, että ne ovat kaikki keskenään erilaisia, ja luettuani häneltä nyt kolme kirjaa voin ainakin niiden perusteella todeta aivan samaa. Monipuolisuus on yllättävää ja omiaan kasvattamaan lukijan mielenkiintoa. Tämä tekee lahjakkaasta kirjailijasta vieläkin kiehtovamman, Ishiguron kohdalla erityisesti kiinnostavien aihevalintojen, taidokkaan kerronnan ja sanankäytön sekä tarinoita läpäisevän mystisen ja tunnevoimaisen psykologisen juonteen lisäksi. Surullisen pianistin lisäksi olen lukenut häneltä kirjat Menneen maailman maalari sekä Klara ja aurinko, joista jälkimmäisestä olen aikaisemmin kirjoittanut arvion tähän blogiin.

Pidin kirjasta kovasti, ja se tuotti minulle viihdyttävää huvia moneksi illaksi 658 sivullaan. Mikäli ihmismielen loputtomat kummallisuudet ja sosiaalisen kanssakäymisen eksentrisemmät piirteet jaksavat kiinnostaa, suosittelen rentoutumaan tämän laaturomaanin parissa. Ihan edellisten lukemieni Ishigurojen tasolle kirja ei mielestäni yllä, mutta on siitä huolimatta aivan ehdottomasti neljän tähden arvoinen.

Michael Ondaatjen Englantilainen potilas tarjosi kelpo lukukokemuksen, vaikkakin hiukan sirpaleisen johtuen kirjailijan ratkaisusta käyttää lukuisia kertojia ja lyhyitä tarinanpätkiä sekä takaumia eri aikoihin ja paikkoihin. Englantilaisen potilaan identiteetillä on historiallinen esikuva, mutta Ondaatje on muuntanut faktoja, mikä tietenkin on tapana ja sallittua fiktiivisessä kertomuksessa. Jos melodramaattinen rakkaus, Saharan autiomaan tutkimusretket sekä pomminpurkamisen tekniset yksityiskohdat kiinnostavat, kannattaa tarttua tähän eräänlaiseen klassikkoon. Kirja on aikoinaan saanut Booker-palkinnon ja siitä on tehty maailmanmenestystä niittänyt elokuva (Anthony Minghella ja 9 Oscaria). Itsekin olen muinoin leffan nähnyt, mutta en muista siitä kyllä mitään.

Katja Petrovskajan Ehkä Esther sen sijaan osoittautui sangen koskettavaksi esikoisteokseksi, jossa kirjailija jäljittää sukunsa rankkaa historiaa sekä netistä saamansa tiedon avulla että matkustamalla ympäri Eurooppaa, käymällä tapahtumapaikoilla ja tutkimalla vanhoja dokumentteja. Petrovskaja on lähtöisin ukrainalais-puolalaisesta juutalaissuvusta, joten holokaustin kauheudet asettuvat kirjassa keskiöön. Kerronta on persoonallista, taidokasta ja eläytymisvoimaista ja tuo erinomaisella tavalla esiin sen, miten kaoottinen, kuohuttava ja syviä tunteita herättävä tämänkaltainen sukujuurten etsintämatka pakostakin on. Samalla kirja valottaa monia toisen maailmansodan aikaisten ja sitä edeltäneiden poliittisten kuvioiden yksityiskohtia, jotka ovat jääneet itselleni tuntemattomiksi.

Holokaustin kansainvälistä muistopäivää vietetään vuosittain 27.1.

Michael Ondaatje: Englantilainen potilas; suomentanut Juhani Lindholm, Otava 1993 (alkuteos The English Patient 1992)

Katja Petrovskaja: Ehkä Esther; suomentanut Ilona Nykyri, Tammi 2015 (alkuteos Vielleicht Esther 2014)

Japanilaissyntyisen, englantilaisen kirjailijan Kazuo Ishiguron viimeisin romaani Klara ja aurinko (Klara and the Sun) ilmestyi Isossa-Britanniassa vuonna 2021. Suomessa kirja ilmestyi samana vuonna Helene Bützovin suomentamana ja Tammen kustantamana Keltaisessa kirjastossa. Aikaisemmin Ishigurolta on ilmestynyt kahdeksan romaania, ja hän on saanut lukuisia kansainvälisiä palkintoja. Ishigurolle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 2017.

Klara ja aurinko on häkellyttävä kuvaus ihmiskunnan mahdollisesta tulevaisuudesta, jossa tekoäly ja geenimuuntelu taivuttavat ihmisyyden rajoja ennalta arvaamattomalla tavalla. Kirjan tarina etenee hitaasti Ishiguron johdattaessa lukijan vähittäin yhä syvemmälle rakkauden, läheisriippuvuuden ja kuolevaisuuden teemoihin. Paitsi teknologisen kehityksen eettinen problemaattisuus esiin nousee myös poikkeuksellinen visio spirituaalisesta ulottuvuudesta. Lukuelämyksenä Klara ja aurinko on samanaikaisesti sekä koskettava että kauhistuttava, ja se suorastaan pakottaa lukijan pohtimaan sitä, millaisessa tulevaisuudessa lopulta haluamme elää.

Kertomuksen keskiöön asettuu ihmisen yksinäisyys maailmassa, jossa teknologian ja geenimanipulaation edistysaskeleet ovat johtaneet siihen, että lapset tarvitsevat ja saavat rinnalleen tekoälypohjaisen keinoystävän. Kyseessä ei ole pelkästään virtuaalinen tekoäly vaan ihmisen muotoon rakennettu ja ihmisen kaltainen materiaalinen, fyysinen keinoälyolento. Aihe on karmaisevan ajankohtainen, sillä hiljattain uutisissa kerrottiin, kuinka nuorten amerikkalaisten keskuudessa on alkanut yleistyä suhteen solmiminen virtuaalisen tekoälykumppanin kanssa. Kenties tästä on vain lyhyt matka teknologian seuraavaan kehitysvaiheeseen, jossa Ishiguron kuvaamasta konkreettisesta keinoystävästä on tullut todellista totta.

Klara ja aurinko hätkähdyttää henkisellä ja hengellisellä juonteellaan. Koko kirjan läpi kulkee kysymys, miten pitkälle tekoäly voi kehittää inhimillisiä ominaisuuksia, sydäntä ja ihmisyyttä. Kun tarinan geenimuunnetut henkilöt ovat menettäneet osan ihmisyyden tärkeimmistä voimavaroista, kyvyn tunnistaa ja hallita omia tunteita ja reaktioita, kyvyn sosiaaliseen kanssakäymiseen, empatiaan ja vastavuoroisuuteen, niin keinoystävä puolestaan alkaa kehittää näitä ominaisuuksia entistä vahvemmin. Tarinan edetessä saakin vaikutelman, että keinoystävä on ainoa aidosti hyvä ja mieleltään puhdas olento kirjan kuvaamien hahmojen joukossa. Hänellä on suuri sydän, ja kaiken huipuksi hän on syvästi spirituaalinen.

”Niinpä kokosin ajatukseni ja aloin puhua. En lausunut asiaani varsinaisesti ääneen koska tiesin, että Aurinko ei kaivannut sanoja sellaisenaan. Mutta halusin esiintyä mahdollisimman selkeästi, joten muodostin sanat tai jotakin niitä muistuttavaa nopeasti ja hiljaa mielessäni. ’Ole hyvä ja anna Josien voinnin parantua. Tee niin kuin teit Kerjäläismiehelle.’” Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko

Klara ja aurinko oli minulle erittäin voimakas lukukokemus, joka herätti tunteita laidasta laitaan. Kirjan tarinan kautta muistin ja tunnistin jälleen kerran itsessäni olevan hyvin inhimillisen haluttomuuden luopua siitä, mitä eniten rakastan. Kuoleman kohtaaminen ja irti päästäminen on kuitenkin paitsi väistämätöntä myös lopulta suurin rakkauden teko, vaikka ihminen tahtoisi välttää sitä kaikin olemassa olevin keinoin.

Kertomuksesta voi myös ammentaa laajamittaisia vertauksia ja rinnastuksia, jotka liittyvät niin meidän aikamme yhteiskunnallisiin ja planetaarisiin ongelmiin kuin jopa sivilisaation jumalakäsityksen historiaan. Tämä kirja ei siinä mielessä ole helppo luettava, mutta mielestäni sen teemojen reflektointiin kannattaa panostaa. Ishiguron kirja paljastui (jälkeen kerran) täysin ainutlaatuiseksi mestariteokseksi, ja se jää pitkäksi aikaa viipyilemään tietoisuuden taka-alalle nostattaen aika ajoin pintaan pohdintoja nykymaailman tilasta ja elämän rajakysymyksistä.

Viidennen kerroksen ikkunoista ja parvekkeelta avautuu loistavat näkymät talon takana sijaitsevaan puistoon tai pikemminkin metsikköön, jossa kasvaa tiheässä vanhoja puita, etenkin koivuja, kuusia ja mäntyjä, sekä matalampaa pensasmaista puustoa. Linnut viihtyvät niissä kesät talvet ja lentelevät hyvinkin korkealla, meidän ikkunoiden edessä ja vielä paljon ylempänä. Kesällä puissa ja pensaikoissa on tietysti pesitty ja lehvästöstä on pyydystetty hyönteisiä poikasten ravinnoksi. Talvella koivun urvut näyttävät maistuvan niin talitiaisille, sinitiaisille kuin urpiaisillekin.

Kesällä oli mahtavaa kuunnella linnunlaulua heti aamuvarhain, kun kuumuuden takia tuli monena yönä nukuttua ikkunat auki. Rastaat olivat äänessä, niin kuin niillä on tapana, ja metsikössä pesi räkättien lisäksi mustarastas, punakylkirastas ja laulurastas. Muita vakiolaulajia olivat kirjosieppo, punarinta ja peippo, mutta kuulin myös pajulintua, tiltalttia, hernekerttua, leppälintua, viherpeippoa ja harmaasieppoa. Innostuin valtavasti, kun kerran kuulin myös sirittäjän äänen, vaikka sen varsinainen pesimäalue on vähän kauempana paikallisessa perintömetsässä.

Näin talvisaikaan eräässä koivussa käy vakiovieraana topakka käpytikkanaaras. Se ilmestyy paikalle monesti sankan lumisateen tauottua ja iskee mukanaan tuomansa kuusen kävyn kiilamaisesti sopivaan koloon puun rungossa. On hauska seurata, kun tikka takoo tarmokkaasti käpyään ja kääntelee sitä ympäri päästäkseen kaikkiin siemeniin käsiksi. Tikat ovat erittäin käteviä nokan käyttäjiä, enkä koskaan aikaisemmin ole saanut yhtä hyvää tilaisuutta havainnoida tämän linnun touhuja lähietäisyydeltä. Sekä syksyllä että talvella olen muutaman kerran nähnyt myös puukiipijän, joka nousee puun tyvestä ylöspäin ruokaa etsien. Se ei turhia hötkyile, vaan jatkaa täysin rauhassa omia puuhiaan ihmisen läheisyydestä piittaamatta.

Kuluneen vuoden aikana olen todellakin kuullut tai nähnyt suuren määrän lintuja pihan ympäristössä, puistossa ja lähimetsikössä. Keväällä aloitin jopa lajikartoituksen tekemisen kaikista alueella tunnistamistani lintulajeista. Tällä hetkellä listassa on 36 lintulajia, joskin mukana on myös muutama läheisen järven ja isomman metsäalueen ympäristössä havainnoimani laji (pikkutikka, mustapääkerttu, sirittäjä, isokuovi ja sinisorsa). Uskoisin, että ensi keväänä listaan tulee täydennystä sitä mukaa kun taitoni lintujen ja etenkin niiden lauluäänen tunnistamisessa karttuvat. Ohessa on listani kuluneelta vuodelta:

Varis - Corvus corone

Harakka - pica pica

Naakka - Corvus monedula

Sepelkyyhky - Columba palumbus

Harmaalokki - Larus argentatus

Naurulokki - Larus ridibundus

Räkättirastas - Turdus pilaris

Mustarastas - Turdus merula

Punakylkirastas - Turdus iliacus

Laulurastas - Turdus philomelos

Punarinta - Erithacus rubecula

Tiltaltti - Phylloscopus collybita

Pajulintu - Phylloscopus trochilus

Hernekerttu - Sylvia curruca

Mustapääkerttu - Sylvia atricapilla

Sirittäjä - Phylloscopus sibilatrix

Leppälintu - Phoenicurus phoenicurus

Västäräkki - Motacilla alba

Talitiainen - Parus major

Sinitiainen - Parus caeruleus

Hömötiainen - Parus montanus

Peippo - Fringilla coelebs

Viherpeippo - Carduelis chloris

Kirjosieppo - Ficedula hypoleuca

Harmaasieppo - Muscicapa striata

Varpunen - Passer domesticus

Pikkuvarpunen - Passer montanus

Urpiainen - Carduelis flammea

Tervapääsky - Apus apus

Käpytikka - Dendrocopos major

Pikkutikka - Dendrocopos minor

Punatulkku - Pyrrhula pyrrhula

Puukiipijä - Certhia familiaris

Palokärki - Dryocopus martius

Isokuovi - Numenius arquata

Sinisorsa - Anas platyrhynchos

Olen erittäin onnellinen siitä, että lintuharrastukseni on saanut jatkoa täällä kaupunkilähiössä. Siitä huolimatta hiukan harmittaa se, että kerrostalossa ei voi hygieniasyistä ryhtyä lintujen talviruokintaan. Koivikossa lentelevät tiaiset käyvät kyllä kerjäämässä ruokaa, sillä ne ovat fiksuja olentoja. Kun menen ikkunan ääreen katsomaan niiden touhuja, jotkin tintit alkavat tehdä lähilentoja aivan ikkunan takana kiinnittääkseen paremmin huomioni. Ne tulevat myös hyppelemään parvekkeen kaiteelle lasituksen ulkopuolelle, ja mielessä on käynyt, että kenties joku täällä asuvista on ruokkinutkin lintuja näin talvisaikaan, sillä taloyhtiön järjestyssäännöissä sitä ei ole varta vasten kielletty.

Hyviä luontohetkiä ja lintuhavaintoja Sinulle, sekä näin talvella että kaikkina muinakin vuodenaikoina!

Rauhallisen Joulun toivotuksin,

Marketta

Japanilaisen kirjailijan Yoko Ogawan maailmanmenestykseen noussut kirjallinen trilleri Muistipoliisi ilmestyi japaninkielisenä alkuteoksena vuonna 1994, ja sen ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi Tammen kustantamana ja Markus Juslinin suomentamana Keltaisessa kirjastossa vuonna 2021.

Muistipoliisi on hienosyinen ja otteeseensa kietova kauhukertomus vallankäytön pimeästä puolesta, vainosta ja väkivallasta, vapaudenriistosta, alistamisesta ja tuhoamisesta. Ogawan kieli on yksinkertaista, ja kun teksti soljuu äärimmäisen luontevasti, sitä on hyvin vaivatonta lukea, mutta samalla kuin huomaamatta se johdattaa lukijan syvälle ihmismielen psykologisiin syvyyksiin ja inhimillisen kokemuksen ääritiloihin. Muistipoliisissa valo ja pimeys lomittuvat vähittäin synnyttäen lopulta vääjäämättömän lopputuloksen.

Kirjassa nousee vahvasti esiin myös aito ihmisyys ja kaikki se mikä on parasta ihmisessä, kun yhteiskunnalliset olosuhteet muuttuvat yhä synkemmiksi. Kun muistaminen on kiellettyä ja asia toisensa jälkeen katoaa unohduksiin, elämän merkityksellisyys rakentuu jäljellä olevien muistojen vaalimisesta ja niiden olemassaolon säilyttämisestä. Se rakentuu ihmisten keskinäisestä yhteydestä, toisistaan välittämisestä, jakamisesta ja huolenpidosta, peräänantamattomuudesta, ystävyydestä ja rakkaudesta.

Toisaalta tarina kuvaa myös sitä ihmismielen piirrettä, joka saa meidät vähitellen sopeutumaan menetyksiin ja lopulta tottumaan lähes mahdottomiin olosuhteisiin, alistumaan pakkotilanteeseen ja hyväksymään realiteetit uutena normaalitilana. Ihmisen sietokyky voi joskus venyä aivan käsittämättömiin mittasuhteisiin, huolimatta itsesuojeluvaiston terveestä äänestä, joka kehottaa taistelemaan vapauden puolesta.

Kirjan päätarinan sisällä kulkee toinen ikään kuin vastakkainen sivutarina. Sen läsnäolo luo kertomukseen jännitteen, jonka kautta on mahdollista hahmottaa paitsi yksilön psyyken ja yhteiskunnallisen ilmapiirin välistä suhdetta, myös kahden ihmisen välisen rakkaussuhteen dynamiikkaa, keskinäisen riippuvuuden outoja kuvioita ja niiden vaikutusta ihmisen sisäiseen kokemukseen hyvässä ja pahassa.

Pidin tästä kirjasta valtavasti. Se herätti monia polveilevia pohdintoja ja osui itselleni ajankohtaiseen teemaan, muistojen merkitykseen. Nautin myös siitä, kuinka kerronta kuvasti kauniisti japanilaisen kulttuurin ominaispiirteitä, jotka ovat aina olleet minusta kiehtovia. Ennen kaikkea Muistipoliisi on kuitenkin universaali dystopia totalitarismista, muistinmenetyksestä ja merkityksellisyyden katoamisesta. Sen voisi sijoittaa mihin aikaan tai paikkaan tahansa, luonnollisesti mahdolliseen tulevaisuuteen mutta myös menneisyyteen vertauksena jo kokemistamme historian vaiheista.

”’Vaikka koko saari katoaisi, tämä salahuone jää’, hän sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen. Hänen äänessään ei ollut kiihkoa tai voimaa, vaan se oli pohjattoman lempeä. Oli kuin hän olisi lukenut ääneen kivimonumenttiin kaiverretun lauseen. ’Tähän huoneeseenhan on säästetty kaikki muistot, eikö niin? Smaragdit, kartat, valokuvat, huuliharput, kirjallisuus, ihan kaikki. Tämä on sydämen suon pohja. Paikka, jonne muistot saapuvat viimeiseksi.’” Yoko Ogawa: Muistipoliisi

Yhdysvaltalaisen kirjailijan Richard Powersin ekoromaani Ikipuut (englanninkielinen alkuteos The Overstory) ilmestyi vuonna 2018 ja voitti arvostetun Pulitzer-palkinnon seuraavana vuonna 2019. Kirjan on suomentanut Sari Karhulahti, ja se on ilmestynyt vuonna 2021 Gummeruksen kustantamana.

Ikipuut kertoo suuren, vaikuttavan ja polveilevan tarinan ihmisten ja puiden välisestä suhteesta maailmassa, joka on luisumassa kohti syvenevää ympäristökriisiä. Koska kyseessä on meidän nykyinen maailmamme, kirjan teema asettuu ajankohtaisuudessaan aivan tiedostamisen polttopisteeseen. Kirjan alkusanoin: ”Ensin ei ollut mitään. Sitten oli kaikkea.”

Ikipuut koostuu neljästä osasta otsikoin Juuret, Runko, Latvus ja Siemenet. Juurten kahdeksasta osatarinasta versoo kasvu yhdeksän ihmisen toisiinsa kietoutuville elämille, joiden yhteiseksi nimittäjäksi nousee puiden ja metsien kohtalo. Tarina haaroo, mutkittelee ja leviää kuin valtava harvinaislaatuinen puu oksineen ja lehvästöineen pitkin Runkoa ja Latvusta ja tiivistyy lopulta jälleen Siemeniksi jättäen jälkeensä avoimen kysymyksen tulevaisuudesta.

Jos sinussa on hitunenkin metsiensuojelijaa ja ekoaktivistia, suosittelen, että tartut tähän romaaniin. Koko kertomus osatarinoineen on upeasti rakennettu, ja kerronnan kieli on suorastaan nerokasta. Nautin tästä kirjasta etenkin siksi, että se avaa puiden elämää poikkeuksellisen aistivoimaisella tavalla. Ikipuut toimii häkellyttävänä luonnontieteen oppimateriaalina ja tarjoaa syväsukelluksen suoraan maaplaneetan miljardien vuosien luonnonhistorian ytimeen.

Samalla kirja läväyttää eteen koko ympäristökysymyksen raa’an todellisuuden, joka on ihmiskunnan nykyisen elämäntavan synnyttämä. Olemassaolon merkityksellisyyden etsintä sulautuu planeetan elävän luonnon oikeuksien puolustamiseen niiden yksilöiden valinnoissa, jotka lähtevät toimimaan aktiivisesti ja radikaalisti puiden ja jäljellä olevien metsien puolesta. Yhteiskunnan silmissä heidän tekonsa näyttäytyvät ekoterrorismina, ja seuraukset ovat sen mukaiset. Silti kaikesta tästä voi parhaimmillaan kummuta myös päinvastaisia seurauksia, vaikutuksia, jotka ulottuvat pitemmälle ja herättävät vahvempaa muutospainetta. Siemenistä voi vähitellen versoa uutta elämää…

Ikipuut on ekoarvoltaan niin painava kirja, että se kestää hyvin toisenkin lukukerran jonain sopivana ajankohtana. Leikittelin jopa ajatuksella, että googlettaisin jokaisen Powersin mainitseman puun ja perehtyisin sillä lailla tarkemmin puiden pökerryttävän laajaan lajikirjoon. Ennen kaikkea kuitenkin tämä kirja panee minut punnitsemaan oman toimintani määrää ja laatua siinä itselleni tärkeimmässä, metsien suojelussa. Turhautuminen on tosiasia, joka kaikertaa tietoisuuden pinnan alla jatkuvasti, mutta ainoa tapa mennä eteenpäin on hyväksyä tilanne ja tehdä voitavansa, vaikka askelet tuntuisivat niin kovin pieniltä.

"Iäkkäät puut ovat meidän vanhempiamme ja kenties isovanhempiamme. Jos tahtoo oppia luonnon salat, on oltava entistä inhimillisempi..." Richard Powers: Ikipuut

Kuva: Wikipedia, Kurt Stüber: Euroopansorvarinpensaan kukkia

Oir, Oi, Th, Tharan - Spindle - Sorvarinpensas - Euonymus - Celastraceae

Euroopansorvarinpensas - Euonymus europaeus

Toteemit: Ukkosolennot, Valo-olennot, Ukkoslintu

Jumaluudet/Oppaat: Brigit, Lugh, Lucina, Thor, Kolme Kohtalotarta, Kehruun ja Kudonnan Jumalatar

Kirjain: OI, TH

Ogham: Oir, Oi, Tharan

Symboli: kypärä

Väri: valkoinen

Ajankohta vuodenkierrossa: kaikki vuodenajat, erityisesti loppukesä

Juhlat: Lammas, sadonkorjuujuhla

Avainsanat: täyttymys, ilo, mielihyvä, ilonaihe, makeus, suloisuus, valo, äkillinen oivallus, salamointi ja ukkonen, helpotus, vapautuminen, energia, valaistuminen, parhaimmat ponnistukset, tehtävän loppuun saattaminen, karman oikeudenmukaiset seuraukset, karmallinen sato

Kuva: Wikipedia: Kasvitaulu euroopansorvarinpensaasta (lähdettä ei ole mainittu)

Sorvarinpensaiden kasvisuku (Euonymus) kuuluu kelaskasvien (Celastraceae) heimoon. Sorvarinpensaat ovat nimensä mukaisesti pensaita tai pieniä puita, ja lajeja muunnoksineen on ainakin toistakymmentä, Wikipediassa on mainittu 14 lajia. Eräs niistä on euroopansorvarinpensas, Euonymus europaeus, josta oheiset kuvat ovat. Se kasvaa luonnonvaraisena Euroopassa Ruotsista etelään ja Espanjasta itään sekä Kaukasuksella ja Aasian länsiosissa. Suomessa sitä voi kasvattaa ainoastaan koristepensaana, mutta se menestyy kuitenkin Pohjois-Suomen myöten.

Euroopansorvarinpensas kukkii kesä-heinäkuussa pienin valkoisin kukin, joista kehittyy kirkkaanpunaisia hedelmiä syksyllä. Koristeellisen näköiset syvälohkoiset hedelmät roikkuvat hoikkien varsien päässä. Lehdet ovat soikean pitkänomaiset, raikkaan vihreät ja syysväriltään punertavat. Kuori on pehmeää ja harmaata. Koko kasvi on kaikilta osiltaan myrkyllinen. Sorvarinpensaan puuaines on kovaa, ja sitä on käytetty perinteisesti paitsi aitakasvina myös erilaisiin puutöihin sekä tarve-esineiden, kuten tappien, puolien ja värttinöiden valmistamiseen. Sorvarinpensaan englanninkielinen nimi tarkoittaakin mm. värttinää.

”Värttinä on kehräämisessä käytettävä työkalu. Se koostuu noin 30 senttimetriä pitkästä puupuikosta eli varresta, jonka toisessa päässä on paino eli kehrä. Varren yläpäässä on toisinaan koukku helpottamassa kehräämistä. Värttinän pyörivän liikkeen avulla kasvikuiduista tai karstatusta villasta saadaan yksinkertaista lankaa.” Wikipedia

Kuva: Wikipedia, Kurt Stüber: Euroopansorvarinpensaan hedelmiä

Ihmisen tietoisuudessa sorvarinpensas edustaa äkillisiä oivalluksia, jotka johtavat selkeään ymmärrykseen ja valaistumiseen. Tämän kasvin, tai kelttiläisen perinteen mukaan puun, energia tarjoaa tilan, jossa voi avautua sisäiselle tietämiselle, intuitiiviselle näkemiselle ja käsittämiselle. Joskus asiat kirkastuvat salamannopeasti, mutta tätä on yleensä edeltänyt pitempi prosessi, jossa voi olla osin tietoista etsintää ja reflektointia, osin alitajunnan tasolla tapahtunutta kysymysten käsittelyä. Sorvarinpensaan värähtelykentässä palapelin palaset loksahtavat paikoilleen hämmästyttävällä tavalla synnyttäen vahvan ilon ja tyydytyksen tunteen.

Sorvarinpensaan lahjaa voi hyödyntää tietoisesti vaikkapa oman elämänhistorian tarkastelussa ja sen katsomisessa uudella tavalla. Me ihmiset jäsennämme tavallisesti elämänkokemuksiamme kertomalla itsellemme tarinaa siitä, mitä tapahtui ja miten tapahtunut vaikutti meihin. Jokaisella on henkilöhistoriassaan traumaattisia kokemuksia, ja usein niihin liitetään tulkintaviitekehys tai tarina, joka ylläpitää trauman aiheuttamaa kipua ja kärsimystä. Kipu pitää kohdata ja läpikäydä, mutta jotta välttäisimme trauman uudelleen aktivoitumisen ja kipukierteen, meidän pitää muuttaa tarinaa etsimällä vaihtoehtoisia tulkintoja.

Itse sain aivan hiljattain tähän mahdollisuuden, kun lähdin tutkimaan enneagrammia ja selvittämään omaa persoonallisuustyyppiäni. Prosessi käynnisti sisäistä kuohuntaa ja aiheutti järkytystäkin, kun tunnistin itseni ja menneisyyteni oman tyyppini kuvauksesta. Samalla koin näkeväni itseni toisenlaisesta perspektiivistä, näkökulma laajeni, siihen tuli enemmän avaruutta, ymmärrystä ja hyväksyntää. Tajusin, että voin hahmottaa elämäni toisenlaisen tarinan muodossa ja että voin valita lempeämmän ja armollisemman version, sellaisen joka vapauttaa. Kaiken kaikkiaan enneagrammi vaikuttaa tarkastelusysteeminä hyvin hedelmälliseltä, se on arvokas itsetuntemuksen kasvattamisen ja muutoksen instrumentti.

Jos olet kiinnostunut tutustumaan enneagrammiin, suosittelen seuraavaa kirjaa, joka on saatavana myös suomeksi käännettynä:

Don Richard Riso & Russ Hudson: The Wisdom of the Enneagram; The Complete Guide to Psychological and Spiritual Growth for the Nine Personality Types

Sorvarinpensas kehottaa suorittamaan keskeneräiset tehtävät loppuun, sillä asioiden päätökseen saattaminen tuo tyydytystä ja vapauttaa aloittamaan uusia projekteja. Ei enää verukkeita, välttelyä ja viivyttelyä vaan kiinni hommiin ja eteenpäin vaikka pienin askelin. Kun tekee parhaansa ja saa jotain valmista aikaiseksi, silloin saa kokea iloa, mielihyvää ja täyttymystä, oli saavutus sitten pieni tai suuri. Ja pienikin saavutus voi olla syvemmältä koettuna suuri, jos sitä malttaa pysähtyä tunnustelemaan ja antaa itsensä nauttia kunnolla ennen kuin lähtee seuraavan haasteen kimppuun.

Kannattaa myös miettiä, mikä on oma tavoitetaso. Täydellisyyden tavoittelu voi hidastaa prosessia ja tuottaa tarpeetonta turhautumista, sillä tosiasiassa monesti vähempikin riittää aivan kelvolliseen lopputulokseen. Nykymaailmassa vain törmää aika usein ilmiöön ”kun mikään ei riitä”. Sellaisessa ilmapiirissä on oltava tarkkana ja ratkaistava itsenäisesti oma suhtautumistapansa, jotta voi aidosti iloita saavutuksistaan ja tuntea kiitollisuutta kokemastaan. Jos taas kunnianhimoa riittää ja motivaatio on vankalla pohjalla, mikä estää vaikka kurkottamasta tähtiin. Niin syntyy mestareita.

Sorvarinpensaan energian noustessa esille ennen tärkeän päätöksen tekoa, meitä neuvotaan pysähtymään ja tarkastelemaan huolella kaikkia asianhaaroja. Sekä yksityiskohtien kartoittaminen että kokonaiskuvan skannaaminen on viisasta. Kun on hankittu riittävästi tietoa ja pohdittu mahdollisia seurauksia, on aika päättää ja ryhtyä tuumasta toimeen. Sitä paitsi perusteellinen harkinta ei ole ristiriidassa intuition käyttämisen kanssa. Itse asiassa intuition ääni selkiintyy monesti juuri harkintaprosessin varrella ja vahvistaa lopulta tunnetta, että olen tekemässä oikean ratkaisun.

Elämänkokemusten ja etenkin niiden merkityksen tulkitseminen tarinoina on yhteistä kaikille ihmisille, ja tätä juttua kirjoittaessani oivalsin, kuinka hyvin tarina lähestymistapana sopii sorvarinpensaan symboliikan yhteyteen. Sorvarinpensaan symboli on kypärä, ja kun haluaa vaihtaa tarinaa niin, että se tukee paremmin selviytymistä ja hyvinvointia tässä hetkessä, on mahdollista vaihtaa sitä ajatuskypärää tai pehmeämmin mietintämyssyä, jonka alla teemme tulkintoja omasta elämästämme. Millainen olisi hedelmällinen mietintämyssy tuottamaan myönteisempiä tulkintoja menneisyydessä tapahtuneesta, sitä kannattaisi lähteä tutkimaan.

Kuva: Wikipedia, Pharaoh Han: Euroopansorvarinpensaan kukka ja kukkanuppuja

Toinen sorvarinpensaan symboleista, joka toimii tarinavertauksen kanssa, on värttinä, jolla kehrätään lankaa, sekä siitä johdettu ajatus kutomisesta, jossa langoista luodaan ainutkertainen lopputulos. Langat toimivat tarinan aineksina, ja menneisyys tarjoaa äärettömän määrän raaka-aineita kehruuseen. Sitten langoista kudotaan sellainen kudos, jolla on potentiaalia avata näkyville uudenlainen elämäntulkinta. Myös vanhoja lankoja voi käyttää, kun on ensin purkanut vanhentuneen kudoksen, tarinan, joka ei enää palvele tarkoitustaan, ja katsonut, miten olisi mahdollista uusiokäyttää materiaalia uuteen enemmän voimaannuttavaan tulkintaan.

Sorvarinpensaan teemoista löytyy yhtymäkohtia monien kulttuurien mytologisiin kertomuksiin. Värttinä eli kehräin ja kutominen yhdistävät tämän kasvin luonnollisesti kehräämisen ja kutomisen jumalattariin, joita ovat esimerkiksi skandinaavisen mytologian Nornat sekä kreikkalaisten Kohtalottaret, elämänlangan kehrääjät, kutojat ja katkaisijat. Tarinan mukaan ihmiselämän kudos muotoutui heidän käsiensä kautta, ja tähän sisältyi myös ajatus elämänlangan katkeamisesta kuolemassa kohtalon voimien tahdosta. Tarinat kertovat myös sankareista, jotka löysivät tiensä valtaviin maanalaisiin luoliin, missä kohtalon jumalattaret asustivat. Siellä oli mahdollista muuttaa kohtalon kulkua purkamalla ja uudelleen kutomalla osa elämän kuvakudoksesta. Koko elämän kudos oli kuitenkin niin monimutkainen, että vain jumalattaret pystyivät seuraamaan yksittäisen langan kulkua ja kutomaan sen uudella tavalla.

Modernin psykologian valossa manalan voi ymmärtää ihmisen tietoisuuden pimeänä tai oikeammin pimennossa olevana puolena, ja sankari on se, joka uskaltaa lähteä tutkimaan oman psyykensä varjoa. Mehän tiedämme, että ilman varjotyöskentelyä todellista muutosta ei voi tapahtua, ja juuri varjon kohtaaminen ja käsittely luo edellytykset elämää ohjaavan tarinan muuttamiselle. Mutta keitä sitten ovat kohtalottaret, joita ilman muutos ei tarujen mukaan onnistu?! Kenties he kuvastavat ihmisen korkeamman minän laaja-alaisempaa visiota ja ohjausta persoonan näkökulman jäädessä aina jollain tavalla rajallisemmaksi. Mikäli mytologinen perinne ja sen psykologinen tulkinta kutsuvat löytöretkelle, aiheesta löytyy varmasti loputon määrä inspiroivaa tietoa ja kirjallisuutta.

Kuva: Wikipedia, Grizzlymountainarts: Värttinä

Sorvarinpensas kehottaa vahvasti keskittymään omien asioiden hoitamiseen ja kasvattamaan positiivista uskoa ja luottamusta tehtävistä selviytymiseen. Ei pidä liikaa sotkea itseään muiden tarinoihin, vaan kannattaa pitää huolta rajanvedosta ja toimia itsenäisesti keskittyen omaan elämäntehtäväänsä. Toisaalta tämän kasvin energia kutsuu myös osallistumaan yhteisölliseen toimintaan, jakamaan yhteisiä päämääriä toisten kanssa ja kehittämään koko sitä laajempaa yhteisöä, jossa elämme. Silloin kudotaan yhdessä jaettua kuvakudosta, johon tallennetaan kaikkia osallistujia yhdistäviä arvoja ja tavoitteita.

Meiltä Tampereen Tesomalta löytyy aivan kirjaimellinen esimerkki yhteisöllisestä kudoksesta, nimittäin Tesoman Hyvinvointikeskuksessa yhteisökahvilan monitoimitilan kupeessa oleva mummonneliötaulu. Tämä yhteisötaideteos on virkattu paikallisessa käsityökerhossa useiden tekijöiden yhteisprojektina, johon ovat osallistuneet ”satunnaiset kulkijat, ’vakiovirkkaajat’ sekä erilaisten hankkeiden työntekijät”. Työ ilmentää mielestäni hienosti ajatusta alueen asukkaiden aktiivisuuden, vuorovaikutuksen ja toiminnan mahdollisuuksien tukemisesta yhteisellä kohtaamispaikalla.

Kuva: Tesoman hyvinvointikeskus, Tampere (MK)

Ehdotuksia:

Käytä luovaa ilmaisua, kun pyrit tekemään näkyväksi elämäsi tarinaa ja kertomaan sen uudella tavalla. Voit kokeilla esim. psykodraamaa, taideterapiaa tai luovaa kirjoittamista.

Lue jokin kirja, jossa käsitellään ihmisen tarinaa ja sen muuttamista. Itseeni teki hiljattain suuren vaikutuksen tanskalaisen Peter Høegin kirja Sinun silmiesi kautta, jossa tarinanäkökulma oli keskeisenä teemana.

”The wisdom of the Green Man encourages us to follow our deepest desires, in order that our destiny can reveal itself in the outer world.” John Matthews (The Spirit of Nature Oracle)

”I am the candle within you. What inspires you? How can you keep that inner light burning, even in great darkness? I help you embrace change and appreciate your own insight and sudden flashes of knowing. I help you awaken, take yourself seriously. I am your hope and your inner light, and I am here to remind you of your awesome potential and creative nature. Let me inspire you. Let me fill you with a sense of contentment and the realization that you have done well.” Sharlyn Hidalgo (Celtic Tree Oracle)

Lähteitä:

Hidalgo, Sharlyn (2017): Celtic Tree Oracle; Illustrated by Jimmy Manton

Hidalgo, Sharlyn (2016): The Healing Power of Trees: Spiritual Journeys Through the Celtic Tree Calendar

Matthews, John & Worthington, Will (2018): The Spirit of Nature Oracle; Ancient wisdom from the Green Man and the Celtic Ogam tree alphabet

Nettilähteitä:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Sorvarinpensaat

https://fi.wikipedia.org/wiki/Euroopansorvarinpensas

Kuva: Sorvarinpensas (Sharlyn Hidalgo: Celtic Tree Oracle)

Kuva: Saniaismetsikköä Tampereen Ristimäessä (Marketta Kivikoski)

Saniaiset ovat aina kiehtoneet minua ja ruokkineet mielikuvitustani. Muistan jo lapsena ihmetelleeni kesämökin takana kasvavia kotkansiipiä, ja eräs lempisatukirjoistani oli Tupuna Vaissin upeasti kuvitettu Saniaissaari. Vaistosin jo silloin, että saniaisissa oli jotain salaperäistä ja ikiaikaista. Tuijottelin niitä ja kuvittelin kuulevani niiden hiljaisen puheen, joka oli sillä hetkellä tarkoitettu vain minun korvilleni.

Kasvitieteellisessä luokittelussa saniaiset kuuluvat putkilokasvien ryhmään eli kaareen Tracheophyta. Putkilokasvit jaetaan kahteen suurryhmään eli alakaareen, jotka ovat sanikkaiset (Pteridophytina) ja siemen- eli kukkakasvit (Spermatophytina). Saniaiset (Polypodiopsida) kuuluvat sanikkaisiin, ja samaan alakaareen kuuluvat myös liekomaiset (Lycopodiopsida) ja kortemaiset (Equisetopsida).

Saniaiset ovat miljoonia vuosia vanha kasviryhmä maapallolla. Seuraavanlaisia lukuja on esitetty: saniaiset ovat olleet täällä 400 miljoonaa vuotta, kun ihminen taas on ollut täällä vasta 200 000 vuotta. Olemme kehityksessä siis paljon nuorempia kuin saniaiset. Ei ole mitään syytä pitää saniaisia alkeellisina, primitiivisinä eliöinä, vaan päinvastoin ne ovat osoittaneet olevansa sitkeitä ja kehittyneitä selviytyjiä eliölajien evoluutiossa.

Kun katsotaan maapallon geologisten aikakausien aikajanaa, saniaisten ilmestyminen voidaan sijoittaa devonikaudelle (419,2-358,9 miljoonaa vuotta sitten) ja tämän noin 60 miljoonaa vuotta kestäneen kauden puolen välin tienoille. Devonikausi olikin itiökasvien, kuten saniaisten ja muiden sanikkaisten, kukoistusaikaa, ja ensimmäiset siemen- eli kukkakasvit ilmestyivät vasta kauden loppupuolella eli paljon sanikkaisten valtakautta myöhemmin. Devonikauden lopussa tapahtui myös kasvien voimakas lajiutuminen, jonka aikana muiden muassa saniaiset jatkoivat kehittymistä.

Maapallon kasvillisuuden pitkän kehityshistorian varrella elinolosuhteissa on tapahtunut erilaisia dramaattisia muutoksia, joiden seurauksena on koettu useita sukupuuttoaaltoja. Esimerkiksi juuri devonikauden myöhäisvaiheessa eli sen loppupuolella tapahtui joukkosukupuutto, joka on yksi viidestä suuresta eliölajien joukkotuhosta planeetalla. Monet nykyiset saniaiset eivät olekaan sen vanhempia kuin nykyiset kukkakasvit, vaikka kasvitieteellisesti ne kuuluvat tietenkin saniaisten ryhmään ja ovat sanikkaiskasvien suurryhmän evoluution tulosta.

Englanninkielinen Wikipedia väittää, että tällä hetkellä maailmassa on noin 10560 saniaislajia, suomenkielinen esittää karkeamman arvion 9000-15000 ja saksankielinen noin 12000. Suomessa kasvaa 40 saniaislajia, mukaan lukien 2 hävinnyttä lajia. Saniaiset leviävät pääasiassa tuulen mukana kulkeutuvien itiöiden välityksellä. Itiöpesäkkeet sijaitsevat yleensä ryhminä vihreiden lehtien alapinnalla, mutta joillakin saniaisilla ne ovat vahvasti muuntuneilla erillisillä itiölehdillä tai lehtiliuskoilla.

Metsässä liikkuessani olen pyrkinyt tunnistamaan eri saniaislajeja, mutta aloittelijana huomaan, että tunnistamisen epävarmuuskerroin on sangen korkealla. Opiskeltavaa ja opittavaa riittää tälläkin saralla. Menneenä kesänä tunnistin kumminkin omasta mielestäni varmuudella ainakin kaksi lajia, kivikkoalvejuuren ja kallioimarteen. Etsiskelin myös hyvää sananjalkapaikkaa ja lopulta pitkään katseltuani löysinkin sananjalkoja erään rinnemetsikön reunalta aivan kävelytien tuntumasta. Saniaisretket jatkuvat toki vielä syksyn mittaan ja luonnollisesti ensi keväänä ja kesänä.

Kuva: Kivikkoalvejuuri (MK)

Kivikkoalvejuuri

Laji: Dryopteris filix-mas

Suku: Alvejuuret, Dryopteris

Heimo: Alvejuurikasvit, Dryopteridaceae

ruots. Träjon

engl. Male-fern

eest. Maarja-sonajalg

Lähimetsikössä törmäsin komeaan saniaiskasvustoon, joka osoittautui kivikkoalvejuureksi (Dryopteris filix-mas). Se on karkeatekoinen suursaniainen ja Suomen saniaisista toiseksi suurin kotkansiiven (Matteuccia struthiopteris) jälkeen. Kivikkoalvejuuri viihtyy rehevien lehtojen kivikoissa sekä kallioilla ja louhikoissa. Kesän mittaan kävin ihailemassa sen maljamaisesti kasvavia lehtikimppuja moneen kertaan ja viivyin paikalla aina hyvän tovin, sillä saniaisen läheisyydessä tuntui miellyttävältä olla.

Kivikkoalvejuuren lehdet ovat paksut, kiiltävät ja parilehdykkäiset, itse lehdykät ovat pariliuskaisia ja liuskat sahahampaisia. Kuten monilla muillakin saniaisilla, alvejuuren nuoret lehdet nousevat keväällä kiertyneinä maasta ja näyttävät hyvin erikoisilta. Tämän varmaan moni metsässä liikkuja on pannut merkille. Syksyllä tulevan kevään kasvusto näkyy pieninä rullina maanpinnan tasolla. Rullailmiö on ollut jo varhaisissa saniaisissa kivihiilikaudella (358,9-298,9 miljoonaa vuotta sitten). Tämä upea saniainen on minusta kaikin tavoin koristeellinen ja huomiota herättävä ilmestys. Otin kasvista useampia kuvia, myös lehtilavan alapuolelta, jossa näkyvät runsaat itiöpesäkeryhmät katesuomuineen.

Kivikkoalvejuurella on vankka pystyjuurakko, ja sen juuri on myrkyllinen. Siitä huolimatta juurta on käytetty antiikin ajoista asti kansanlääkinnässä osana lääkkeessä, jolla on karkotettu heisi- ja lapamatoja. Sisältämänsä myrkyn vuoksi juurta ei pidä enää nykypäivänä käyttää. Niillä myrkyllisillä yhdisteillä, aineenvaihduntatuotteilla, joita saniaiset valmistavat, on tärkeä itsepuolustustarkoitus kasville itselleen.

Kuva: Kivikkoalvejuuren lehti päältä (MK)

Kuva: Kivikkoalvejuuren lehti alapuolelta itiöpesäkkeineen (MK)

Kuva: Kallioimarre (MK)

Kallioimarre. syn. pohjankallioimarre

Laji: Polypodium vulgare

Suku: Kallioimarteet, Polypodium

Heimo: Kallioimarrekasvit, Polypodiaceae

ruots. Stensöta

engl. Common Polypody

eest. Kivi-imar

Katsellessani saniaisten kuvia kasvikirjasta huomioni kiinnitti heti viehättävän näköinen kallioimarre, ja päätin mennä tarkistamaan, löytäisinkö sitä meidän metsiköstä. Jonkin aikaa hortoiltuani huomasinkin pienen kallioimarrekasvuston kiven kupeessa varjoisalla paikalla. Tämä saniainen on helppo tunnistaa kokonsa, kasvupaikkansa ja lehtiensä perusteella. Olin oikein ilahtunut löydöstäni ja siitä, että pääsin tutkimaan ja kuvaamaan kallioimarretta lähietäisyydeltä.

Kallioimarre eli pohjankallioimarre viihtyy nimensä mukaisesti varjoisilla kalliorinteillä ja suurilla sammaloituneilla kivillä. Se kasvaa yleisenä etelässä, pohjoisempana sitä tavataan paikoittain. Ulkonäöltään se on sievä ja siromuotoinen, 10-30 cm pitkät kauniin vihreät lehdet ovat pariosaisia ja kasvavat useimmiten yksittäin. Lehtiliuskat ovat kapean pitkulaisia, ehytlaitaisia tai matalanyhäisiä. Silmiinpistävä yksityiskohta on lehtien alapinnalla sijaitsevien itiöpesäkkeiden näkyminen pullistumina lehtien yläpinnalla. Kallioimarre talvehtii ainavihreänä eli se säilyttää lehtensä ympäri vuoden.

Kallioimarre on ainavihantana saniaisena todella sitkeä selviytyjä mehevän juurakkonsa ja kovien, nahkeiden lehtiensä ansiosta. Sen lehdet kestävät kesähelteen ja kuivuuden aiheuttamaa nestehukkaa niin, että vaikka kasvi menettäisi suurimman osan sisältämästään vedestä ja käpertyisi kuivan, ruskean ja kuolleen näköiseksi, se elpyy nopeasti entiselleen vesisateen jälkeen. Samasta syystä se sietää talvipakkasia ja maan jäätymistä. Myös suomupeitteinen ja vahapintainen juurakko on sopeutunut kuivuuteen.

Kallioimarteen näyttävät itiöpesäkkeet ovat pyöreitä, isoja ja kirkkaan oranssinkeltaisia, eikä niissä ole katesuomua, toisin kuin kivikkoalvejuurella. Ne sijaitsevat lehtiliuskojen alapinnalla keskisuonen molemmin puolin yhdessä rivissä kuin helminauhassa. Kallioimarteen itiöt ovat hengissä säilymisen mestareita kuten koko kasvi. Luonto-oppaassaan ja värikasviossaan (katso lähteistä) Juha Laaksonen kertoo, että seitsemän vuotta sisätiloissa kuivana säilytetyt itiöt ovat alkaneet itää sopiviin olosuhteisiin päästyään.

Olen tutkinut sekä kivikkoalvejuuren että kallioimarteen lehtien alapintoja ja vertaillut niiden itiöpesäkkeiden määrää, kokoa, ulkonäköä ja sijoittumista lehdelle. Tämä on minusta mielenkiintoista puuhaa ja auttaa perehtymään tarkemmin näihin kasveihin niin, ettei ole pelkästään kasvioppaiden kuvausten varassa. Ainakin lähimetsikkömme saniaiset näyttävät kehittäneen runsaasti itiöpesäkkeitä, joten oletettavasti itiöitä syntyy ja vapautuu paljon.

Kallioimarteen juurakkoa on perinnelääkinnässä käytetty keuhkoputkentulehdukseen limaa irrottavana rohtona, lisäämään hien- ja virtsaneritystä sekä maksavaivojen hoitoon. Kuivattuja kallioimarteen juuria on aikaisemmin jopa myyty apteekeissa. Juuri maistuu makealta ja kitkerältä ja muistuttaa lakritsin makua, mikä johtuu maavarren glykyrretiinihaposta. Samaa happoa on itse lakritsikasvissa. Juurten maku heijastuu sekä kasvin suomenkielisessä että ruotsinkielisessä nimessä ja sen monissa kansanomaisissa nimityksissä, kuten kivenimelä, mäenmakeus, mesijuuri, imeläjuuri ja kalliomakia.

”Juuri hyvänmakuinen, lievittävä rintataudissa. Sekoitetaan pienennettynä ruokalusikallinen jauhopuuroon maidon kera syötäväksi. Keitevettä on nautittu luuvalon ja keripukin hoitoon.” Yrttitarha

”Juurakko sisältää runsaasti erilaisia sokerilajeja ja maistuu sen vuoksi makealta ja samalla hiukan lakritsimaiselta. Se on ennen vanhaan ollut erityisesti lasten herkkua, ja on sitä kerätty ruokataloudenkin tarpeisiin. Kuivattua juurakkoa on jauhettu jauhoksi ja käytetty puuroihin, ja Norjassa on siitä humalan kera keittäen tehty kaljaa, siril-nimistä juomaa.” Toivo Rautavaara: Mihin kasvimme kelpaavat

Kuva: Kallioimarteen lehti päältä itiöpesäkepullistumineen (MK)

Muinaisilla kulttuureilla oli oma tapansa tarkastella luontoa ja luokitella sen ilmiöitä, ja niinpä tämän päivän ihmisestä saattaa olla yllättävää, että kelteille saniainen oli puu. He pitivät saniaista suojelijana, joka tarjosi turvaa sitä tarvitseville. Heille saniainen edusti myös totuudellisuutta elämän ylläpitäjänä. Totuudessa pysymistä ja totuuden rehellistä ilmaisemista arvostettiin, sillä se kertoi kyvystä hahmottaa ja ymmärtää todellisuutta selkeästi, mikä puolestaan loi perustan mielekkäälle, tarkoituksenmukaiselle toiminnalle maailmassa. Kyvyllä vastata tehokkaasti elämän asettamiin haasteisiin oli koko yhteisöä suojaavaa ja sen menestystä ja hyvinvointia vahvistavaa vaikutusta.

Kelttiläisessä puiden vuodenkierrossa saniainen, Ngetal, sijoittuu ajanjaksolle 5.9.-2.10., ja tälle välille osuu myös syyspäiväntasaus 21.9. Joissain kuvauksissa Ngetal on saniaisen sijaan ruoko, ja ruo’osta löytyy juttu tästä blogista kelttiläisen puukalenterin yhteydestä.

Kukkaterapeuttisesti saniaiset liittyvät luonnon ja muinaisten energioiden arvostamiseen, ja ihmisen tietoisuudessa ne symboloivat muinaisuuden tajua ja virittymistä vanhoihin tapoihin. Lehtirannan ja Niemelän mukaan (Kasvien viisaus, kivien muisti) koko saniaisten heimo voi opettaa ihmisille syvempää rauhan tunnetta omassa kehossa, ihmissuhteissa tai yhteydessä maailmaan. Saniaiset voivat auttaa kehittämään kärsivällisyyttä, hyväksymään aiemman ja jatkamaan sitä helposti ja luonnonmukaisesti. Saniaisten herkät ja lempeät deevat pyrkivät herättämään ihmiset luontotietoisuuteen sekä halukkuuteen antaa luonnon opastaa, auttaa ja kommunikoida ihmisten kanssa. Tämähän olisi myös tie planetaarisen vastuun kehittämiseen, sillä luonnon arvostaminen vahvistuu luonnon tuntemisen myötä.

Saniaisiin ja maapallon geologiseen historiaan perehtyminen on paljastanut, että evoluution edetessä elämä itse saa aikaan ajoittaisia sukupuuttoaaltoja. Esimerkiksi alussa mainitsemani devonikauden suuri joukkotuho syntyi, kun kasvillisuuden, erityisesti siemenkasvien räjähdysmäinen lajiutuminen ja lisääntyminen sitoi ilman hiilidioksidia niin voimakkaasti, että kasvihuoneilmiö heikentyi ja maapallon keskilämpötila aleni.

Tänä päivänä ollaan päinvastaisen ilmiön edessä, kun maapallon keskilämpötila nousee ja eliölajeja häviää, jälleen elämän itsensä, tällä kertaa ihmisen, toiminnan seurauksena. Planetaariset uhkat toistuvat, erityistä on nyt vain se, että ihmisellä, toisin kuin kasvikunnalla, on valinnan mahdollisuus. Olemme rationaaliseen päättelyyn ja moraalisiin valintoihin kykeneviä olentoja ja meillä on eettisiä velvoitteita, mitä kasveilla ei voi ajatella olevan.

Olen pohdiskellut näitä kysymyksiä, niin kuin varmasti te muutkin, ja olen tullut siihen tulokseen, että vaikka ihminen ei ajoissa viisastuisi, vaan aiheuttaisi uuden joukkotuhoaallon ja tuhoutuisi itse siinä mukana, maaplaneetta luultavasti jäisi olemaan olemassa myllerryksen jälkeen ja käynnistäisi taas uuden evoluutiosyklin. Planeetan kannalta tämä olisi vain eräs ajoittain toistuvista kehityksen käännekohdista, mutta ihmisen kannalta se olisi lopullinen katastrofi.

SUOMESSA KASVAVIEN SANIAISTEN HEIMOJA:

Käärmeenkielikasvit, Ophioglossaceae

Kuningassaniaiskasvit, Osmundaceae

Kallioimarrekasvit, Polypodiaceae

Tesmasaniaiskasvit, Dennstaedtiaceae

Sanikkakasvit, Pteridaceae

Helmisaniaiskasvit, Onocleaceae

Kampasaniaiskasvit, Blechnaceae

Raunioiskasvit, Aspleniaceae

Hiirenporraskasvit, Athyriaceae

Loikkokasvit, Cystopteridaceae

Kiviyrttikasvit, Woodsiaceae

Sysi-imarrekasvit, Thelypteridaceae

Alvejuurikasvit, Dryopteridaceae

Ormiokasvit, Marsileaceae

TIESITKÖ, ETTÄ:

Dinosaurukset söivät etenkin havupuita mutta myös sanikkaisia, kuten saniaisia.

Itiöpesäke avautuu usein erityisen mekanismin kautta: pesäke kuivuu ja kutistuu, ohuin seinä painuu sisään ja pesäkkeen sivut repeävät pienimuotoisessa räjähdyksessä levittäen itiöt ympäristöön.

Yksi saniaisen lehti saattaa koosta riippuen tuottaa 750000-750000000 itiötä.

LÄHTEITÄ:

Juha Laaksonen (2010): Koko perheen luonto-opas

Juha Laaksonen (2020): Koko perheen värikasvio

Erkki Lehtiranta & Leena Niemelä (2009): Kasvien viisaus, kivien muisti

John Matthews & Will Worthington (2018): The Spirit of Nature Oracle

Otavan värikasvio (2021)

Toivo Rautavaara (1994): Mihin kasvimme kelpaavat

Jouko Rikkinen (2019): Metsät Suomen luonnossa

Jouko Rikkinen (2023): Uhanalaiset kasvit Suomen luonnossa

Suomalaisen luonto-opas (1998)

YLE Areena, Minna Pyykön maailma 20.6.2920: Saniaisretki vie historiaan ja juhannusmyyttien äärelle

https://areena.yle.fi/1-50532194?utm_medium=social&utm_campaign=areena-ios-share

fi.m.wikipedia.org/wiki/Saniaiset

www.yrttitarha.fi

Kuva: Sananjalkakasvustoa Tampereen Kohmankaaren varrella (MK)

Kuva: Wikipedia, Ekutza: Sylvia curruca

Laji: Sylvia curruca, syn. Curruca curruca

Suku: Pensaskertut, Curruca

Heimo: Kertut, Sylviidae

ruots. Ärtsångare

engl. Lesser Whitethroat

eest. Väike-poosalind

Eräänä kauniina toukokuun iltana lähdin kävelylle kiertämään uuden kodin ympäristöä. Katselin ympärilleni ihaillen keväistä luontoa, kun yhtäkkiä kuulin erikoisen linnunlaulun. Se ei ollut peippo eikä mustarastas, jotka myös olivat äänessä, vaan jokin minulle nimeltä tuntematon lintu. Silti muistin kuulleeni samanlaista laulua joskus kauan sitten, ehkä lapsuuden kesinä mökkimaisemissa.

Ääni oli hyvin voimakas ja kantava, se kuulosti tasaisen pontevalta säksätykseltä, jota jatkui muutaman sekunnin ajan. Sitten lintu piti kunnon tauon ja kajautti jälleen säkeensä. Olin täysin lumoutunut. Tyypin laulu oli niin omaperäinen, että kotiin palattuani ryhdyin välittömästi selaamaan lintukirjaa. Jollain tavalla olin jyvällä linnun identiteetistä, sillä osasin heti mennä kerttuihin.

Asia selvisikin tuota pikaa: kyseessä oli hernekerttu. Hernekertun laulun alussa on hetki herkästi huomaamattomampaa lavertelua, joka huipentuu tuohon tunnusomaiseen kuivaan, kovaan ja suoraan ääntelyyn ”kuin herneitä helisyttelisi peltipurkissa” (Laaksonen, Koko perheen luonto-opas). Kutsuääni on terävästi naksahtava ”tsäk”, varoitusääni kova ”täks täks”. Alla on linkki YLE Areenan Viikon luontoääni-podcastiin, jossa esitellään hernekerttua ja sen laulua (3.7.2011).

https://areena.yle.fi/1-1292971?utm_medium=social&utm_campaign=areena-ios-share

Hernekerttu on sievä, pyöreähkö, vaatimattoman värinen lintu. Se on maassamme pesivistä kertuista pienikokoisin. Sillä on lyhyt harmaa pyrstö, pieni tumma nokka ja tummat jalat. Selkä on tasaisen harmaanruskea, pää ja niska puhtaanharmaat, poski tummempi, alapuoli valkea. Alaperä ja kurkku ovat vitivalkoiset. Hernekertulla on tummat korvanpeitinhöyhenet, jotka muodostavat silmän taakse luonteikkaan naamarin aiheen. Silmän värikalvo on ruskeanharmaa. Koiras ja naaras ovat väritykseltään identtiset.

Hernekertun mitat:

Pituus 13-14 cm: ruumiin pituus mitataan nokankärjestä pyrstönkärkeen, kun lintu on ojennettuna selällään

Siipiväli 17-21 cm: siivenkärkien väli mitataan, kun linnun siivet ovat levällään

Paino 10-14 g

Hernekerttu on muuttolintu, joka talvehtii Afrikan itäosissa pääosin päiväntasaajan pohjoispuolella. Syksyllä se lähtee Suomesta öiselle muuttomatkalleen elo-syyskuussa (30.8. on päämuuton tyypillinen ajoitus) ja palaa takaisin keväällä touko-kesäkuussa (tyypillisesti 20.5.). Hernekerttu pesii meillä koko maassa Etelä-Lappia myöten, hajanaisesti vielä Keski-Lapissa asti. Sen kanta on elinvoimainen eli se on hyvin yleinen lintu, pesimäkanta on arviolta 200.000-350.000 paria.

Hernekerttu pesii mieluiten kuivahkojen alueiden valoisissa, katajaa kasvavissa ja näreikköisissä metsänaukioissa, metsänreunoissa ja pensaikoissa. Sopivia paikkoja löytyy katajakankailta, hakamailta, pensoittuneilta hakkuuaukeilta ja pellonreunapensaikoista sekä saarista, rannoilta ja kylänlaiteilta. Lintu voi pesiä myös mänty- ja kuusitaimikoissa, puutarhoissa ja pihapiireissä.

Suomessa hernekerttu on runsastunut, sen kanta on kaksinkertaistunut 1940-luvulta lähtien ja samalla lintu on levittäytynyt pohjoisemmaksi. Syynä tähän pidetään sitä, että metsähakkuut ovat lisääntyneet ja taimikoiden määrä kasvanut, mikä suosii hernekertun pesimistä. Lintuhan karttaa sulkeutuneita metsiä. Tämä osoittaa, että joillekin lajeille metsänhakkuista voi olla hyötyäkin ja niiden kannasta tulee entistä elinvoimaisempi. Päinvastainen esimerkki on nykyisin erittäin uhanalainen hömötiainen, sillä sen pahin vihollinen on ihminen tehometsätalouksineen, hömötiainen kun pesii ainoastaan vanhoissa lahopuuta sisältävissä metsissä. Juttu hömötiaisesta löytyy aikaisemmin tästä blogista.

Pesänsä hernekerttu tekee lähes poikkeuksetta katajaan tai katajan puutteessa pieneen kuuseen. Koiras toimii kertuille tyypilliseen tapaan ja rakentaa useita soidinpesän kyhäelmiä tiheisiin katajiin tai näreisiin. Naaras valitsee sitten näistä mieleisensä ja kunnostaa sen varsinaiseksi pesäksi munintaa varten. Melko matalalla, tavallisesti noin metrin korkeudella sijaitseva pesä on syvän kupin muotoinen. Se on rakennettu korsista, tikuista, kuivista oksanpätkistä ja hämähäkinseitistä ja pehmustettu jouhilla ja juurikuiduilla.

Naaras munii touko-kesäkuussa 4-6 valkeaa, vaihtelevan ruskehtavatäpläistä munaa, joita molemmat emot hautovat 11-15 vuorokautta. Poikasia ruokitaan pesässä ja pesäpoikasajan jälkeen kaikkiaan noin kuukauden ajan. Hernekertun ravintoon kuuluu hyönteisiä, toukkia, hämähäkkejä ja pikkueläimiä sekä loppukesällä lisäksi marjoja. Jotkut parit voivat pesiä toiseen kertaan kesän aikana.

Hernekerttu on käytökseltään vilkas, mutta se osaa olla niin huomaamaton, että sitä onnistuu näkemään harvoin. Se puikkelehtii puissa ja tiheiköissä ja liikkuu varsinkin pensaiden ja puuntaimien tyviosissa lennellen lyhyitä sulavia pyrähdyksiä ripein siiveniskuin. Hernekerttu ei yleensä laula avoimella paikalla. Loppukesästä se usein liittyy metsänreunoissa kierteleviin sekaparviin, joissa voi olla mukana sieppoja, uunilintuja, tiaisia ja muita kerttuja. Tähän aikaan linnut vierailevat myös pellonreunoissa ja puutarhoissa ruokaa hakemassa ja valmistautuvat muuttomatkaan.

Itse en tiedä varmuudella päässeeni näkemään hernekerttua, mutta onhan mahdollista, että jokin niistä lukemattomista pienistä linnuista, joita olen luonnossa vilaukselta havainnut, on voinut ollakin juuri hernekerttu puuhissaan. Nyt kuitenkin tunnistan sen äänen ja tiedän, että sen täytyy pesiä lähistöllä. Meidän taloyhtiön takana avautuva metsikkö tarjoaa loistavia pesimäpaikkoja hernekertulle, sillä se on lämmin, valoisa ja täynnä katajakasvustoa. Tieto siitä, että tämä piilotteleva pikku söpöläinen viettää kesän tässä aivan lähellä, tekee minut hyvin onnelliseksi. Pesinnällään se samalla varmistaa lajin läsnäolon seudulla myös tulevina kesinä.

Tunnistatko sinä hernekertun laulun? Ensi keväänä on taas tilaisuus kuulostella lintua ja tunnistaa sen ääni.

Lähteitä:

Jännes, Hannu & Saikko, Pekka (2012): Linnunlaulun Suomi; kirja ja cd-levy

Koskimies, Pertti (2017): Linnut; Lajiopas

Koskimies, Pertti (2014): Suomen lintuopas

Laaksonen, Juha (2010): Koko perheen luonto-opas

Lintukirja (1991), Valitut Palat

Nettilähteitä:

https://areena.yle.fi/podcastit/

https://luontoportti.com/

www.wikipedia.org

Kuva: Wikipedia, Alpo Roikola: Hernekerttu